tuntuu, että voin jo tilittää akselilla "jälkikäteen ajateteltuna". Terapia loppunee toukokuussa, ja on jo voittajaolo monella tapaa, vaikkakin on tullut itkeskeltyä tänäänkin. Itkun sävyssä on tosin merkittävä ero: vähemmän sulkeutunutta ja enemmän rakentavaa, kaunistakin.
Epävarma tulen aina olemaan jollain tapaa, sen jo tiedän. Ymmärrän myös, miten harvassa on sellaisia rakkaita, kotoisia ihmisiä, joiden kanssa voi olla oma outomuksensa ilman sen kummempaa pystynenäilyä. Englannin isoveli yhtenä harvana sellaisena: kyllä me tästä selvitään! :-) as always! Yep.
Kaiken krapulaisen epätietoisuuden keskelläkin on jonkinnäköinen onnen katku.
Elämästä selviää eläen...antaa puhaltaa!