Vaikee nousta jaloilleen,
vaikee uusiksi askeleet sovittaa,
ku pitäski kävellä omillaan.
Aika ei paranna, aika auttaa unohtaa.
Mut onks se hyvästä vai pahasta, mä en tiedä.
Avaan ovessa narahtaa niinku surua se ois,
silti oon koittanu hoitaa mun surua pois.
Ja ne sanoo, et kaikki muuttua voi,
mut oisko helpompaa vaan nukkua pois?