Valvoin lähes koko yön kieriessäni ja miettiessäni, että makaako toinen sairaalassa vai ruumishuoneella. Aamun tunteina olin jo valmis soittamaan sairaalat läpi. Siinä huoleni mittaa ja määrää. Oikeasti kuvittelin kaiken mahdollisen. Päässäni kaikuivat vain sanat: "kuolema kuittaa univelat"... Miten hirveää on olla huolissaan rakkaastaan... Sitä tunnetta en soisi pahimmalle vihamiehellenikään.
Nyt tiedän, että hän on sentään hengissä. Murheen laatua tai osoitetta en edelleenkään tiedä. Siksi huoleni jatkuu. Jotain on siis kuitenkin meneillään.
Miksi minut pitää sulkea murheiden ulkopuolelle? Miksei minua voi päästää lähelle? Vaikka toinen ei haluaisikaan kuulla syystä tai toisesta minun huoliani/murheitani, se ei silti tarkoita, ettenkö minä olisi valmis omalta taholtani ottamaan vastaan, kuuntelemaan, olemaan läsnä.
Mielestäni silloin, kun on kaikkein vaikeinta ja murheet kaatuvat niskaan, pitäisi pystyä tukeutumaan läheisiinsä. Surullista on, jos minä en niihin läheisiin lukeudu. Olisin niin halunnut olla mukana, auttaa, edes lievittää, jos suinkin olisin voinut. Mutta en saanut siihen edes mahdollisuutta. Minut suljettiin pois yhtälöstä. Minkä se tekee minusta toiselle?
Tekee pahaa katsoa vierestä, tietämättä, tuntematta, pystymättä. Olen täysin ulkopuolinen, oli asia mikä tahansa.