IRC-Galleria

Työ. Työ vaatii veronsa tai jotain. Tulipahan sitäkin sitten oltua huolissaan. Turhaan. Nyt on huomattavasti helpompi olla, kun tietää, että toinen on kunnossa ja turvassa. Muuta en halunnutkaan tietää. Se riitti minulle. Paljon olisi voinut välttää mielestäni pienehköllä eleellä, mutta sekin on niin suhteellista - näemmä.

Kaikella on hintansa. Senkin tajusin tänään. Olo on periaatteessa aika hyvä, mutta se vaati tietynlaisen muutoksen ajattelutapaani. Toisin kuin on luultu, en todellakaan ole niin KIINNI toisessa, ja siksi huolehdi. Ei, sitä sanotaan välittämiseksi, toisin kuin eräät ajattelevat. Mutta nyt on asiat eri tavalla. Osaan ja pystyn ihmeen paljon muuttumaan asennoitumisella.

Minulle olisi riittänyt ilmoitus siitä, että toinen on hengissä. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa loppujen lopuksi, missä tuo kyseinen yksilö luuraa milloinkin. Eniten minua ehkä ärsyttää se, että tuo kyseinen yksilö tulkitsee minua niin monesti, niin väärin. Hän näki jopa minun surunsekaisen huolestuneisuutenikin kiukutteluna. Kuka nainen ei olisi siinä huolen määrässä pois totaltaan? Mutta siihenkin tuli muutos.

Minä ymmärrän, minä näen hänen silmin, minä hyväksyn, minä en enää huolehdi, minä en vaadi.

Tätä hän haluaa. Mutta pakko heittäytyä hetkeksi itsekkääksi... Jos minä teen kaiken tämän ja oikeasti pitäydyn niissä... mitä minä saan? Saanko yhtäläisen panoksen toiselta? Ymmärtääkö hän minua? Näkeekö hän minun silmin? Hyväksyykö hän minut kokonaisuudessani? ...

Pistää miettimään... Kuka onkaan se joka vaatii ja on itsekäs? Syyttämättä tietenkään ketään. Mietin vain.

Näillä mennään, mitä on annettu. Haluan olla hänen kanssaan. Mutta... Jotta voisi antaa, pitää saadakin.

Joka tapauksessa, nyt olo on tasaisen hyvä. Muulla ei ole väliä.