IRC-Galleria

En mä osaa olla täällä ku ei oo vippejä :D Täsä sit mietinki et pitäsköhä ne sittenki tilata ;) Eniten ärsyttää ku ei voi yksityisesti kommentoida :D

Mut eikö enään myydä vuodeksi vippejä? :O ku oli vaan et 2kk tai 5kk o.O ku ennenhä se on ollu 3kk ja 12kk o.O

Nyt on kaks kaasoa valittu

Positiivisen testin tein 10 pvä. joulukuuta 2005. Olin ihan onneni kukkoloilla. Meille tulee vauva. En voinut olla kertomatta kenellekkään. Joten asiasta ties melkeinpä kaikki heti alussa jo. Laskettu aika olisi ollut elokuussa 2006.

Soitin aikasin jo neuvolaan ja sieltä annettiin ensimmäinen aika terveydenhoitajalle. Ensimmäinen aika ois 18.1.06. Ja viikkoja sillon ois 11+1. Jännittyneenä odottelin ja odottelin sitä aikaa.

Raskaus oireita minulla ei oikein ollu. Kaikki oli vaan niin jännää ja uutta. Monesti miettiin ja taputtelin vatsaani ja toivoin että kaikki ois hyvin. Aika aikasin aloin potemaan hirveestä selkä särystä johon ei oikein lääkkeetkään auttanu. Hieman helpotti oloa. Soitin asiasta neuvolaanki ja siel sanottiin et kyllä kaikki on hyvin et näin alussa on ihan normaalia et kipuja esiintyy.

Rauhassa ostelin kaikkea raskaus kirjoja ja luin netistä kaikkea mahdollista. Olin niin onnellinen.

Vihdoin koitti neuvola. Olin jännittynyt koko ajan. Alku tukimukset oli kaikki hyvin. Pöydälle noustessa hoitaja paineli mahaani ja kertoi tarkkaan mitä tekee. Hän kokeili kohtua ja sanoi et hienosti lähteny kohtu kasvamaan. Olin edelleen onnellinen.

Sydänääniä kuunnellessa alkoi mieli laskea. Ei meinattu saada ääniä kuuluviin. Mut jostain kaukaa kuului pieni hento syke. Hoitaja ei saanut paremmin sitä kuulumaan mutta sieltä se kuitenki kuului. Olin onnellinen. Ja kyynelki vierähti poskelle.

Minulle annettiin uusi aika joka ois 31.1. lääkärin luona.

31.1 menin taas neuvolaan. Viikkoja oli 13+0. Odottelin innolla lääkärin käyntiä. Ja halusin kuulla sen pienen sydänäänet jälleen kerran. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja kertoi että kohtu kasvaa hyvin ja on pikkuisen viikkoihin nähden edellä. Olin Onnellinen edelleen.

Sydänääniä alettiin kuuntelemaan. Lääkäri kuunteli ja kuunteli. Suru alkoi hiipimään päälle. Missä olet pikkuinen ajattelin mielessäni. Lääkäri kävi pyytämässä hoitajan joka ne viimeksi sai kuuluviin. Hänkään ei saanut niitä tälläkertaa kuuluviin. Kyyneleet alkoi virtaamaan poskilleni. Eikä! Mitä nyt? Miks ei kuulu? Oonko tehnyt jotain väärin? Menin viel hoitajan huoneeseen jossa laitettiin lähete ultraan.

Kävelin kotiin itkien. Olin ihan sekasin et ei tämä voi olla totta. Miksi meille käy näin. Kuitenki iltaa kohden aloin ajattelemaan lääkärin ja hoitajan sanoja että kaikki voi ollakin hyvin. Et pieni on vaan niin vilkas ettei sitä saatu kuuluviin. Toive nostaa päätään. Kyllähän sinä siel vielä elät! Toivoin kovasti.

(tästä lähtien en tarkkoja päiviä muista)

Vihdoin tuli ultara aika ja se olisi viikolla 14+?. (3.2.2006) Sitä joutuisin viel vähän aikaa odottamaan. Jännittyneenä mentiin ultraan. Se oli vanhempi nainen. Aika kylmän oloinen. Hän levitti geeliä mahalleni ja laittoi ultra-anturin mahalle ja pyöritteli sitä. Oli hiljaista. Minä tuijottelin ruutua. En nähnyt oikeastaan mitään pieni möykky vain. Ja sit tuli hoitajan sanat. Valitettavasti eloa täällä ei ole. Sydän ei lyö. Sikiön koko vastasi viikkoja 11+?. Joka meinas sitä et kuulin varmaan pienoisen viimeiset sydänäänet. Mun maailmani pysähtyi. Eeeei! Ajattelin mielessäni ja nousin pöydältä pois. Olin surullinen. Hoitaja laittoi lähetteen Oys:iin kaavintaan. Ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Kotiin mentäessä itkimme molemmat. Kotona menin vain sänkyyni ja itkin peiton alla. Mulla oli niin paha olo. En voinut käsittää miksi näin meille kävi. Mika tuli viereeni ja otti syleilyyn. Siinä me sit maattiin monta tuntia. (jossain vaiheessa olin vanhemmilleni ilmoittanut uutisen)

Meidän pienellä tais olla joku vakava sairaus/vamma et luonto huolehti pois sellaisen joka tässä maailmassa ei olisi jaksanut elää. Se tieto alkoi pikkuhiljaa helpottamaan oloani. Mut suru silti puristi sydäntäni ja kovaa.

Oysin aika kaavintaa tuli vihdoin. Viikkoja olis sillon 15+? (13.2.2006) Äitini tuli mukaani sillä Mika oli koulussa eikä se voinut juuri sillä hetkellä olla pois. Mikan isä meidät vei sairaalaan ja äitini siel jo odotteli. En saanut syödä enkä juoda mitään. Kävin viel lääkärin luona joka ultrasi minut sisä kautta. Sen muistan että hän oli oikein ystävällinen. Tosiaan koko vastasi jotain viikkoa 11+?. Sitten taas odottelua. Onneksi oli äitin tukenani. Hoitaja tuo minulle esilääkkeen. Ja sitten taas odottelua. Vihdoin minua lähdettiin viemään saliin. Kaikki oli hiljaa. Kukaan ei sanonut minulle sanaakaan. Ja sitten minä nukahdin.

En tiedä paljon oli aikaa kulunut ku heräämöstä heräsin hirveään hyperventilaatio kohtaukseen. Muistan vain kuinka pidin käsiäni mahallani ja itkin. Olo oli tyhjä. Sain kipulääkettä ja rauhoittavia. Pikku hiljaa oloni oli turta. Kipua tunsin lääkkeistä huolimatta. Hoitaja haki äitini paikalle. Alettiin miettiin hoitajan kanssa et kannattaako mun kotia mennä ku oli se kohtaus ja kivut on näinki kovat. Päätettiin sit et menen ostastolle seurantaan kohtauksen ja kipujen takia. Sinne äiti hoitajan kanssa minut saattoivat. Illan aikana tuli Piia käymään Mikan kanssa. Ihanaa ei tarvinnut koko päivää ja iltaa yksin olla.

Seuraavana päivänä pääsin sitten kotiin.

Tässä meidän Enkelin tarina. Toivottavasti jaksoit luke loppuun. Ekan kerran sain ajatukset ja mietteet sanoiksi.

Olit luonamme hetken
ihan pienen vaan.
Et pitemmälle enää
jaksanutkaan.
Ei koskaan tavattu,
tunnettiin vain,
liian pienen hetken sinut pitää sain.

Ei tullut äitiä,
ei tullut isää,
vain itkua,kipua,surua lisää.
Pilven reunalla teitä
jo liikaa on,
äidin ja isän kaipaus on loputon.
Ei muuta voi kuin rukoilla vaan
että seuraavan jo pitää saan.

~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Täällä minä olen äiti,
ja sait sen tänään tietää.
Mutta älä vielä innostu äiti,
on paljon mitä sinun täytyy tietää.
Ei jaksa kauaa sydämeni hentoinen,
ja minun täytyy sinusta irti päästää.

Täällä minä olen äiti,
ja meidän täytyy nyt hyvästit jättää.
Äiti minä en pelkää kuolemaa,
en kipua tai suruakaan.
En tunne muuta kuin sinut äiti,
ja sinun kanssasi minulla oli hyvä olla.

Täällä minä olen äiti,
alla suuren salaisuuden.
Äiti miksi olet niin murheellinen,
etkö tiedä että pilven päältä sinua nytkin katselen.
Ja aina kun näen sinun vähänkin hymyilevän,
mieleeni muistuu lyhyt mutta ihana aikamme yhteinen.

~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Missä on tilaa sille,
joka nyt kesken jää?
Arkoja unelmia
missä voi säilyttää?

Minne ne suunnitelmat
rauenneet heitetään?
Missä on toiveiden hauta?
Minne ne peitetään?

Minnekkä suru tämä
mahtuisi milloinkaan
se tulvii esteiden yli,
mykistää voimallaan.

Elämän raunioilla soperran:
Jumala pidäthän kauneimmat
muistot luonasi tallella?

-Anna-Mari Kaskinen-

~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~

Ei ollut lapsemme
tänne luotu
maailman virtojen vietäviin.
Vain taivaanlahjaksi
meille suotu
siks muuttikin Luojan luo
taivaisiin