joskus se istui katolla ja katsoi. Katsoi kaikkea sitä mitä sieltä voi katsoa. Toisia kattoja, harmaita seiniä ja asfalttiteitä jotka raastoivat maisemaa ristiin rastiin betonimonumenttien välissä. Päivät venyivät ja sulivat kiinni toisiinsa, toimettomuudessaan sitä unohti mistä yksi alkoi ja mihin toinen päättyi. Kun ei poiskaan päässyt, voi aivan hyvin turruttaa itsensä täysin välinpitämättömäksi ja viettää aikaansa metsästäen jonkinlaista nurmikonkaistaletta tästä jumalattomasta ekologisesta jalanjäljestä.
se poltti kaiken ruohon, mutta se ei haitannut. Aurinko siivilöityi sälekaihtimien välistä ja huoneessa tuoksui pähkinältä. seinällä oleva radio rätisi ja naisääni suolsi lukemattomat kerrat kuultua litaniaa kahdesta sateenkaaresta ja kaiken valtakunnan arvoista. Suuresta Johtajasta. Kusipäästä. Mutta sitä ei voinut sanoa ääneen, sillä joku saattoi kuulla - ja siitä sai maksaa hengellään.
Katolla oli hyvä. Kovassa tuulessa saattoi nojata eteenpäin hieman ja tuntea itsensä lähes painottomaksi. Saattoi katsoa viivaa, jolla maa kohtasi taivaan ja haaveilla maista joihin ei koskaan pääsisi, mutta joissa tiesi ja toivoi asioiden olevan paremmin.
Kengissä oli punaiset nauhat. Niiden musta pohja kaartui varpaiden ympäri ja nauhojen solmut oli taitettu varren reunan alle. Se siristi silmiään koska aurinko oli niin kirkas. Ja koska ei ollut varma näkikö sen mitä luuli näkevänsä vai oliko se viimeinen keuhkoihin tulvinut savupilvi ylikuormittanut aistit ja saanut systeemin oikosulkuun. Näky väreili siinä pienessä tuulenvireessä joka oli päässyt kerrostalojen välistä maan tasalle. Asfaltissa oli rako. Kuin ammottava haava hyvin hoidetussa, äärimmilleen rääkätyssä ja tarkoin muotoillussa ruumiissa. Se oli vastarinnan vulgaari riemuvoitto.
Leucanthemum vulgare.
päivänkakkara.