Viime ajat ovat olleet hyvin tahmeita. Ajatukset eivät pääse etenemään paksun limakerroksen läpi ja asiat tulee suoritettua lähinnä vaakatasosta käsin. Opiskelun kannalta viikkolla on ollut huomattava positiivinen vaikutus, mutta ihmismielelle ei liene hyväksi jos hän tuntee itsensä virkeystason perusteella lähinnä bataatiksi. Kontaktit normaaliin yhteiskuntaan ovat rajoittuneet pitkälti siihen, että huonetoveri on jossain vaiheessa iltaa avannut oven ja kutsunut naapurit nauramaan sängyssä makaavalle "möykylle", niinkuin he tuota kasaa leikkisästi tapaavat kutsua.
Lähtisikö sitä seuraavaksi rykimään hengitykselle kulkureittiä vai aivastelemaan päätään pöydänkulmaan?