"Olisitko ollut etupenkin poika
vai meitä, jotka aina taakse istuttiin?
Olisitko ollut niitä, jotka heittää lumipallon
vai meitä, jotka väistettiin?"
Istuin pikkuveljeni huoneessa. Veljen, jonka silmät eivät koskaan tulisi näkemää, jonka korvat eivät koskaan kuulisi, jonka kädet eivät koskaan tuntisi, jonka suu ei koskaan maistaisi ja jonka sydän, ei koskaan tuntisi rakkautta.
Huoneen seinät oli maalattu vaaleanvihreällä ja seinään oli maalattu pieniä pyöreäkulmaisia kilpa-autoja. Huone oli suunnikas ja sen toisella pitkistä sivuista oli suuri ikkuna, jonka alla oli vauvan hoitopöytä. Pöydän vieressä, huoneen oikeassa kulmassa oli pinnasänky, jossa oli ruohonvihreät lakanat. Huoneessa oli punainen pehmeä karvainen matto, jota silittelin nyt istuessani lootusasennossa keskellä huonetta. Huoneessa oli isovaatekaappi joka oli täynnä toinen toistaan suloisempia vaatteita. Pidin kädessäni omastamielestäni suloisinta vaatekappaletta. Kädessäni oli vaaleansininen potkupuku, jonka etuosassa oli vauvapluto koira aku ankasta ja takaosassa oli pluton takapuoli. Puristin pukua tiukasti käsieni välissä ja painoin sen sitten märkiä kasvojani vasten. Kyyneleet valuivat silmistäni, kun silittelin hellästi puvun oikealla rinnuksella lukevaa tekstiä:
Leevi
Leevi, oman pikkuveljeni nimi.. Oman pikkuveljeni, jonka sydän pysähtyi 9kk jälkeen.
Isä oli soittanut minulle, hän soitti minulle 26.6.2010 kello 20:23.
"Milla.." hän oli sanonut ja niiskaissut äänekkäästi.
Sydämeni oli silloin alkanut hakkaamaan kovempaa, tunsin, että joku oli pahasti vialla.
"Isä, mikä hätänä? Missä sä oot?" olin kysynyt huolissani.
"Milla, mä oon sairaalassa.." isä oli jatkanut hiljaa.
Sydämeni hakkasi jo varmasti viisikertaa nopeampaa, kuin mitä sen kuuluisi.
"Mitä on tapahtunu? Onko äidillä kaikki hyvin?" olin kysynyt ääni kimeänä pelosta.
"Vauva.." isä oli kuiskannu "Leevi, on kuollut.."
äsken viittä miljoonaa hakannut sydämeni pysähtyi. Löin isälleni luurin korvaan ja juoksin pikkuveljeni huoneeseen. Tuon päivän jälkeen, kukaan ei saanut minua pois veljeni huoneesta. Äiti kävi tuomassa ruokaa, ja isä haki sen pois, kun koko päivänä en ollut siihen koskenutkaan. Hiukseni olivat likaiset ja rasvaiset, naamani oli meikin tuhrima, mutta en välittäny.
Oli kulunut jo viikko, ilman, että olin poistunut huoneesta kertaakaan. Olin unohtanut kaikki omat tarpeeni ja vain vaipunut itkuiseen transsiin.
Oli 3.7.2010, aamu, isä oli lähtenyt töihin, kun heräsin transsistani ja kuulin äidin itkuisen äänen, joka lauloi tuttua tuutulaulua
"Nuku rauhassa pikkuinen,
Surut vie mukanas uniin kauniisiin
unohda murheet, heitä ne jokeen
anna ne kaloille ruuaksi
Nuku rauhassa pikkuinen
nuku rauhassa lapseni rauhallinen"
Nousin ylös ja painuin suihkuun, ensimmäistä kertaa viikkoon. Vaihdoin puhtaat vaatteet päälleni ja menin tekemään kaksi voileipää. Kävelin äitini luokse ja istuin hänen viereensä. Laskin voileivät pöydälle.
"Toin sulle ruokaa äiti.." sanoin hiljaa. Äiti katsoi maahan surullinen katse silmissään. Kiedoin nopeasti käteni äitini ympärille ja halasin tätä lujaa. Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin, mutta tiesin, että äiti tarvitsi minua nyt. Olin lukittautunut itseeni viikon ajan ja unohtanut muut, nyt olisi aika unohtaa itseni.
"Nuku rauhassa, näe unta maailmasta
Viimeinkin
Nuku rauhassa, näe unta kaunista
Viimeinkin näkemiin"
15vuoden ja 658päivän päästä
Istuin yksin yksiöni keittiössä edessäni pieni syntymäpäivä kakku. Olin nyt 31vuotias, ja pikkuveljeni olisi nyt 16vuotias.
"Hyvää syntymäpäivää Leevi 16v"
Kakkuun oli koristeltu. Puhalsin kynttilät, silmät kyynelissä.
"Paljon onnea vaan.. Paljon onnea vaan Leevi, paljon onnea vaan.." lauloin hiljaa surullisella äänellä.
Tänään oisitko oikeesti onnellinen
vai valvoisitko huolias?
Tänään oisitko kynsissä kiusaajien
vai pitäisitkö puolias?
Tänään oisitko tähtemme kaukaloiden
vai luottaisitko lauluihin?
Tänään oisitko löytänyt rakkauden
vai etsisitkö vieläkin?
Pyyhin kyyneleet ja leikkasin palan kakkua.
Ovi kävi ja mieheni astui taloomme. Hän käveli luokseni, katsoi hetken kakkua, suuteli sitten otsaani ja käänsi katseensa taivaaseen.
"Onnea Leevi" Ville sanoi ja hymyili sitten minulle.
"Ota kulta kakkua.." sanoin hiljaa ja laitoin toisen lusikallisen metsämansikka kakkua suuhuni.
Illalla istuin parvekkeella ja katsoin taivaalle hiljaa.
Oisinko niin kuin sinä?
Oisitko niin kuin minä,
nukkuisit TV auki levottoman yösi?
Oisitko niin kuin minä?
Oisitko niin kuin isä,
nukkuisit valot päällä levottoman yösi?
Viimeinkin näkemiin
"Nuku rauhassa pikkuveli" kuiskasin ja sanat jäivät kesäyöhän leijumaan, ja tuulen mukana saatoin kuulla vastauksen.
