I'm so disappointed in you,
You said those words that made me cry
And you always wondered why
Why I sing my lullaby "
Sen talon luona ei koskaan näkynyt aikuisia. Sen isä oli lähtenyt jo aikoja sitte, mut kyl sen äiti vielä pyöri ympyröissä, ja sitähän se aina odottiki, siis mutsiaan.
Niiden talon kuistilla naama kiinni ikkunassa, siinä se aina istu, ku joku käveli ohi. Kaikki kattos sitä kummissaa mut ei se mitää huomannu, etti vaa niitä tuttuja kasvoja tuntemattomie keskelt. Sen pienet, vähän pallomaiset, -niiku skideil tapas olla-, sormet oli painettuna kylmään ikkunaan. Sen naamal oli apee ilme ja välil saatto nähä kyynelii valuvan sen poskii pitki. Mä kävelin sen talon ohi 2-4 kertaa päivässä, ku mä asun muutama kortteli eteenpäin. Aina se siinä istu, mut välil se söi jotai, joten kyl se välil siitä poistu ja pitihän sen kusella käydä. Mut se nukkuki siinä. Muutaman kerran oon siitä illalla kävelly ohi ja siinä se on nukkunu, tuhiste hiljaa ikkunaa vaste.
Vähän kurjalta se näyttää, mut ei tääl päi kukaa välitä. Tai vaik välittäis, tääl perustetaa siihe, ettei toisten asioihi puututa. Oli asiat kui perseellää tahansa. Se vaan on nii.. Heikot kuolee, vahvimmat selvii, täällä päi. Ja se oli vahva. Ei se varmaa ollu ku just ja just kaheksan vuotta, mut paskasta kukkii lumpeet. Toi oli tiikerin pentu, vahva ku leijona. Mut ei se vahvuuttaa porukoiltaa periny.
"Mom please hurry home to me
I waited up so patiently
You sit down and you start to cry
But you never ask me why
Why I sing my lullaby"
Se tapas laulella siinä odotellessaa. Kerran hiivin sen ikkunan alla ja kuulin ku se laulo. Sil oli nätti, kimee, pieni viaton ääni. Must tuntuu et se oli ite keksiny biisiinsä sanat, en nääs löytäny sellast biisii mistää vaik yritin ettii. Jotai se laulo mutsistaa ja siitä ku sen faija oli sen jättäny. Hirvitti, et vaik sen äiti ei paljo näkyny, ei kuulunu, se rakasti äitiää silti. Kyl mä sen mutsin oon muutaman kerran nähny niillä. Sillo se istu kans siin ikkunan vieres ja itki. Ja se lohdutti äitiään, vaik sen pitäis mennä just toisi päi. Eihä kaheksa vuotiaa skidin kuulu äidistää huolehtii, mut nii se teki. Voiteli leivän äidillee ja toi sille kahvii. Sen äiti ei ikinä kysyny skidiltää, mite se voi, tai mite sil menee muute. Se saattaa pysyy yön yli, mut sit se taas lähtee. Ja tyttö jää taas yksin itkemää.
"Was it my fault they lead you in the wrong direction?
Was it my fault they didnt show you any affection?
I show you when I start to cry
Still you always wonder why
Why I sing my lullaby"[/center]
Eikai se helppoo oo, ku mutsi on narkkari. Eikä se varmaa helppoo oo äidille itellekkää, mut ei se silti sen skidin vika oo. Ei se oo sen vika, ettei ne äidin "auttajat" ja "pelastajat" antanukkaa tukee ja turvaa, vaa veiki vaa kaikki rahat ja mielenterveyden. Miks kaheksa vuotiaan pitäis joutuu kärsii tollasest? Yks kerta ku kävelin sen talon ohi, se skidi istu yhä edellee sen ikkunan edes. Se puhals ikkunaa huuruu ja kirjotti siihe.
'mommy I ♥ you..'
Emmä voinu pidätellä kyynelii.
Kerran sen kädet vuos verta, kai se oli ne haavat ite tehny. Mä epäilen et se yritti herättää mutsinsa äidinvaistot, tai ees jonku, kai se oli joku SOS.. Mut ei ketää kiinnostanu. Siinä se vaa istu kädet verillä, eikä kukaa ees pysähtyny kattomaa. Sen naama oli iha likane, ja hiukset rasvaset, ei kai se ollu käyny pesul monee päivää, ellei viikkoo. Emmä usko, et niil tuli ees lämmint vettä, ei niil koskaa näkyny valojakaa.
Sil oli isot kauniit tummansiniset silmät ollu joskus, nyt ne oli lasittuneet ja harmaantuneet. Sen kauneus oli kadonnu, ja sen hymy oli piilotettu. Sen sydän oli rikottu, se oli jätetty.
"Mom why love me if you're cold
You just get bitter then grow old
Ask me when I start to weep
Then I'll tell you in my sleep
Why I sing my lullaby"
Kerran ku mä kävelin kotii, mä näin ku sen skidin mutsi oli yhel pikku kujal muutaman ison korston kans. Ne korstot veti sitä hiuksista ja hakkas sitä. Hetken se naine yritti vikistä.
"Ei mul oo rahaa.. Mä hankin teille kyl rahat tarviin vaa aikaa!", mut ei ne miehet kuunnellu. Ne paino pyssyn sen naisen ohimolle ja ampu. Kaamee pamahdus hiljens koko korttelin ja mä kiihdytin askelii, en halunnu, et kukaa huomaa mun nähnee murhan. Kyl mä tiesin noide korstojen jengin, niil oli myrkynvihreet baseball-takit. Joo, Lendessei ne oli. Enkä mä halunnu ruveta ryppyilee kaupungi suurimman jengin kans. Seuraavan päivän lehdes ilmotettii Lilly Digors kuolleeks. Sillo mä tajusin, ettei se lapsi luultavast tienny, tiesik ketää ees, et se oli Lillyn skidi.. Mä kävelin monta kertaa sen talon ohi, ton murhan jälkee ja aina vaa se istu siinä ikkunan takana. Ei se tienny, ettei äiti enää ikinä tulis kotii. Se vaa odotti, odotti ja odotti. Mä muutin viiden vuoden pääst pois, mut vieläki se odotti siinä. Se oli kirjottanu kai mutsinsa huulipunalla ikkunaa.
'Mommy please come home to me, I miss you quite terribly'
Vuoden pääst mä sain kuulla mun mutsilta, et se tyttö istu vieläki siin ikkunan luona odottamas. Se odotti, odotti ja odotti, eikä kukaa kertonu sille, et se odotti turhaa. Se oli odottanu jo yli 8vuotta ja silti se jakso odottaa. Jep, se oli vahvin ihmine kenee mä koko mun elämän aikan oon törmänny, se oli tiikerin pentu
