IRC-Galleria

Päivät kuluu ja viikot kuluu. Niillä ei ole mitään merkitystä, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Ei millään muulla kuin sillä että mun rakas veli on täältä poissa ikuisesti.
Sitä ei voi ymmärtää eikä käsittää. Kaikki järki mussa huutaa että näin on, tää vaan on kohtalon julma käsi joka meihin osui, mutta mun sydän ei anna periksi. Se ei usko sitä eikä tyydy siihen elämään johon mut ja koko perhe jätettiin elämään. Meillä on niin ikävä, järjetön suru joka vie toimintakyvyn. Tällä hetkellä musta tuntuu että se on vienyt mut lopullisesti. Kun mikään ei lohduta, eikä helpota. Jokainen aamu on yhtä sumuinen, jokainen ilta yhtä itkuinen. Ihmisten sanat ja lohdutukset soivat vaan korvissa, se laiha lohtu että aika parantaa haavat tuntuu niin lohduttomalta ja se on oikeastikin ainoa lohtu.

Miten ihminen voidaan repäistä vaan pois ja jättää ne muut sinne yksinään??? Ihan oikeasti. Kelatkaa hyvät ihmiset elämäänne, että se jokainen kerta voi olla se viimeinen. Pelossa ei voi elää, mutta että eläisi niin että ne jotka on rakkaita aina sen tietäisi. Jussi tiesi että se merkkasi mulle järjettömästi. Musta vaan tuntuu että mä olen tyhjä kuori vailla sisintä. Mitä mulla on enää annettavaa tässä elämässä kenellekään.
Rakkaus ei kuole mutta ihmiset kuolee. Niiden mukana menee liian paljon pois.
Musta puolet on nyt Jussin mukana.