IRC-Galleria

Preikestolen! Muutama askel ennen tasannette kyykistyin ja kurkkasin alas. 603 metrin pudotus. Hui hitto, että kouraisi vatsanpohjasta. Seuraavaksi otin viimeiset askeleet itse preikestolenin tasanteelle. Olen nyt täysin rehellinen teille. En nähnyt yhtään mitään. Vettä alkoi sataa todella paljon ja sumu oli niin sakea, etten nähnyt 10m eteenpäin. Olin kertakaikkiaan pilvessä. Siis oikeassa pilvessä. Siirryin pois kielekkeen reunalta sinne turvallisenpaan reunaan. Värjöttelin vasten kalliota varmaan 30 min. Olin kylmissäni ja aika surullinen. Tulin tänne asti enkä näe mitään. Lohdutin itseäni itse matkalla, sillä olin nähnyt elämäni upeimmat maisemat. Sekin merkitsi mulle jo todella paljon. Tarkkailin venäläistä porukkaa kielekkeellä. He ottivat kuvia sumusta ja sateesta huolimatta ja vaikuttivat ihan iloisilta. Itse päätin lähteä takaisin. Totesin vain, ettei sumu lähtisi mihinkään. Olin ihan läpimärkä ja kylmissäni ja polvenikin oli ihan saakelin kipeä. Se sattui joke kerta kun astuin alaspäin. Ja paluumatka ei muuta ollutkaan kun alamäkeä. Olin tosi pettynyt. Matka sujui aika hitaasti koska koitin varoa polveani. Ja vaikka kuinka yritin varoa askeleitani, mainasin silti lentää turvalleni alas rinteiltä, monta monta kertaa. Enkeli oli kuitenkin vierelläni sillä sain joka kerta korjattua tasapainon heti. Polvi vihlaisi joke kerta ihan helvetisti, mutten pudonnut alas. En loukannut itseäni enempää. Luikastelin alas isoja kivenlohkareita. Liukastelin itseni suoalueiden yli. Liukastelin metsässä ja pitkän raskaan taipaleen jälkeen oli hotelilla. Vaihdoin ainoat vaihtovaatteeni päälle. Sukkahousut, housut, villasukat, säärystimet käsiin ja jalkoihin. Pipo, kaulahuivi ja kolme paitaa päällekkäin. Nyt oli vähän mukavampi olo jo. Koitin tiedustella pesumahdollisuuksia ja kuivausmahdollisuuksia. Ei mitään. Lavuaarissa voi toki koittaa pestä.. just. Selitin etten saa vaatteitani kuivaksi mitenkään koska ilma on niin kylmä ja kostea. Henkilökunnan tyttö näytti mulle niinsanotun kuivaushuoneen. HAH! Seillä oli yksi patteri. Valtava määrä puisia hyllyjä joille voi ripustaa vaatteet kuivumaan, mikäli ei ole kiire, jos on aikaa odottaa 5 päivää. Olihan siellä puhallin, mutta se muistutti lähinnä ilmastointia. Hyvä kun edes käden kanssa tunsi mitään ilmavirtaa. Ei auttanut muu kuin tunkea vaatteet patterin rakoon ja toivoa parasta. Menin hetkeksi lepäämään. Heräsin omaan vapinaani ja tajusin, että mulla on ihan hirveä nälkä. Olinhan tarponut 3800m kahdesti, melko mielenkiintoisessa maastossa. Ihmettelin kyllä koko matkan ja vielläkin, miten joku voi ottaa lapset mukaan. Se kuitenkin on vaarallista eikä siellä ole missään mitään aitoja suojana. Pudotukset on korkeita ja jyrkkiä. Itellenikin meinasi käydä todella kalpaten. Minä en ainakaan ikinä, en ikinä, ottaisi lastani mukaan. Lapset muutenkin ovat ylivilkkaita ja sinkoilevat sinne tänne. Saisi koko ajan pelätä koska se muksu lentää jostain alas.

Istuin sängylläni. Päälläni kaikki kuivat vaatteeni plus kaksi huopaa hostellin hyllyltä. Söin kylmää keittämätöntä puuroa. Olo oli todella paska. Polveen sattui. Söin ison suklaapatukan eikä se edes maistunut miltään. Silloin on asiat todella huonosti kun suklaa ei helpota oloa. Teki mieli luovuttaa ja epätoivoa ei helpottanut viesti Satullekkaan. Korjasin reppuani ja yritin kuluttaa aikaa. Siirryin päärakennukseen. Siellä oli mukava olohuone. Vihreät tuolit ja iso ikkuna. Siellä oli selvästikin kokous loppunut kun kaikkilla pöydillä oli tyhjiä likaisia kahvikuppeja. Yhdellä pöydällä oli hedelmiä ja suklaakakkua. Muutamat ihmiset istuivat vastapäätä minua ja keskustelivat. Eikä aavistustakaan mistä. Yksi mies otti kuvia. Pyysin häntä ottamaan kuvan minustakin. Hän oli hyvin omistautuvainen ja otti varmaan 6 kuvaa ennekuin oli tyytyväinen lopputulokseen. Hyvä niin. Kirjoitin ylös fiiliksiäni ja päivän tapahtumia. Onneksi mulla oli jo lämmin. Havahduin yhtäkkiä siihen että olin yksin olohuoneessa. Katsoin suklaakakkuja toisessa päässä huonetta. KElasin ehkä sekunnin ja ryntäsin nappaamaan palasen. Käärisin sen paperiin ja pistin reppuuni. Nälkä saa ihmisen tekemään kummia eikä mua kaduta lainkaan. Vähän ajan kuluttua henkilökunta tuli noutamaan astioita ja kakkupaloja pois. Lucky me.

Istuin pitkään kirjoittamassa. Kuuntelin musiikkia ja kulutin aikaa. Vector lover kuulosti tosi hyvältä ja rauhoittavalta. Seurasin muita ihmisiä olohuoneessa. Neljä henkinen perhe pelasi jatzia. Ulkona oli ihan pilkkopimeää ja vettä tuli alas ihan vitusti. Noin 10 henkinen retkeläisryhmä saapui paikalle. Sen verran valoja oli ihan hostellin edessä että erotin muutamia yksityiskohtia. Ilta alkoi olla jo aika pitkällä ja olin väsynyt. Olin piristynytkin jo. Ajattelin, että näin se matka menee välillä. Ei kaikki voi olla vain ruusuista ja ihanaa, vaan alamäet kuuluvat asiaan. Oppisin sen nyt. Enkä halunnut enää luovuttaa. Luovuttaminen ei oikein olisi ollut mahdollistakaan sillä en vieläkään tiennyt miten pääsen pois täältä. Toivottavasti joku ottaa mut kyytiinsä huomenna. Matkani kuuluu olla jännitävä. Se ei todellakaan saa olla tasapaksua ja yllätyksetöntä. Hyväksyin, että huonoja hetkiä tulee viellä, mutten anna niitten lannistaa itseäni. Myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko. Päätin kiivetä Preikestolenille uudestaan huomenna jos on vähänkään nätti päivä. Haluan nähdä sen paikan. Eikä tule kuuloonkaan lähteä tyhjin käsin pois. Paula EI luovuta!

Sade taukosi ja näin oivan tilaisuuden hipsiä huoneeseeni. Kännykkäni taskulampun turvin löysin hiekkatien ja turvalliset askeleen perille. Iloiseksi yllätykseksi huomasin ryhmäläisten tulleen tähän mökkiin. Ja osa tietenkin mun huoneeseen. Hekin oliva saksasta. Ensimmäisenä kävin kuitenkin tarkastamassa "kuivaushuoneen" tilanteen. Vaatteet olivat melkein kuivat. Jes. Keskustelin huonetoverini kanssa preikestolenista. He aikoivat huomenna kiivetä sinne. Kerroin itse olleeni siellä tänään enkä nähnyt mitään. Toivoin, että ilma olisi hieno jotta voisin yrittää uudestaan. Pohtisin myös ääneen poispääsyä ja saksalaistyttö iski bussiaikataulun käteeni! Voi kuinka kivaa =) Pääsen pois täältä. Ja bussi siis todellakin ajoi vielä tänne asti. Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko kello 9 aamulla tai puoli viisi illalla. Se oli riittävä. Jos aamu ei lupaa hyvää, hypään bussiin ja menen Stavangeriin. Jos on pienikin mahdollisuus kauniista päivästä, patikoin uudelleen tuon 3800m edestakaisin. Taisin nukahtaakkin ihan hyvin.

Aamulla olin taas kerran innoissani, mutta aavistuksen varautuneena. Heräsin ajoissa ja menin aamupalalle heti kun se aukesi. Tuijotin ikkunasta ulos jälleen kerran, edelleen yhtä hämmästyneenä luonnon kauneudesta. Tällä kertaa aamupalan saikin hakea itse. Ihan mukavaa vaihtelua ajattelin. Olin melkein syönyt, kun huonetoverini saapuivat paikalle. Olin tyytyväinen itseeni, sillä tällä kertaa olen ajoissa liikenteessä. Laukkunikin oli jo valmiiksi pakattu. Eväät ja kamerat. Ilma oli suhteellisen kirkas ja valo vieri pikkuhiljaa vuorien takaa. Tein loistavan päätöksen ja lähdin Preikestolenille toistamiseen, aurinkoisin mielin. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan. Päätin viellä napata yhden buranan kitusiini, polveni takia. Toivottavasti se ei kauheasti ala sattua.

Tällä kertaa matka perille asti sujui nopeasti. Halusin päästä sinne mahdollisimman pian. Reittikin oli jo vähän tutumpi, enkä eksynyt. Kuitenkin oli pakko ihan huikan välillä katsoa ympärilleen. Ihan mielettömän kaunista. Olen niin rakastunut näihin maisemiin. Suhteellisen pian ja ehjin nahoin, sekä kuivana pääsin perille. Kyllä kannatti kavuta kaksi kertaa. Olin tasanteella, ilma oli kirkas ja näin kauan lysenofjordin toiseen päähän. Vuonon toisella puolella oli vihreällä tasanteella mökki ja piipusta kohosi savua. Olin muuten yksin. Nappasin kuvia ja mulla oli ihana voittajafiilis. Nyt näin omis silmin kaiken. Pitkään olen kotisuomessa, pienessä asunnossani, tuijottanut maisemakorttia seinälläni. Pieni ihminen seisoo jyrkänteen reunalla katsoen alas. Vuono kiemurtelee taustalla ja paatti lipuu pitkin peilityyntä vedenpintaa. Ajattelin mielessäni, tämä on sata kertaa kauniinmpaa kuin siinnä kuvassa. Sata kertaa parempaa. Hetken aikaa katseltuani alas ja ylös ja sivuille ja kaikkialle, lähdin kiipeämään vielä korkeammalle. Kiipesin seuraavalle tasanteelle joka oli aivan preikestolenin yläpuolella. Ei varmaan edes tarvitse sanoa, miltä maisemat näyttivät. Jep, käsittämättömän uskomattoman mielettömän kauniit upeat ja avarat. Palasin takaisin hostellille, valmiina jatkamaan seikkailuani. Olin onnellinen ja tyytyväinen. Mieletön muisto mukanani. Mulla todellakin on enkeleitä matkassani.

Seikkalu jatkuu taas...

...Jatkan tänne kun galleria ei toimi ja olen kuitenkin jo maksanut netistäni.

Tuijotin tovin maisemia Hostellin edessä, sanattomana ja todella onnellisena. Suuri joukko ihmisiä poistui respan edestä joten siirryin kirjaamaan itseni sisään. Sain informaatiota huoneestani ja vieraskeittiöstä. Rakeenus on vanha ja katolla kasvaa ruohoa. Talo narisi joka puolella ja oli kolea. Huone oli todella alkeellinen, pieni ja viileä. Suihku sijaitsi käytävän toisessa päässä, yleinen kaikille siis. Noh, kunhan on katto pään päällä. Nälkä alkoi olla kova joten etsisin käsiini vieraskeittiön. Se oli seuraavassa rakennuksessa, mutten päässyt sisään. Respan avulias tyttö avasi oven ja sain huomata rakennuksen olevan remontin alla. Eikä mikään oikeen toiminut. Vettä ei ainakaan tullut joten luovutin. Syön puuroni sitten kylmänä... Tein alustavaa tutkimusta ympäristööni ensimmäisenä päivänä. Ilma ole todella kaunis joten kävin rannalla ja kiipeilemässä sen vieressä. Ties missä päin metsää mahdoin kekkuloida. Ilta alkoi yllättävän äkkiä hämärtyä joten siirryin mökkiini. Kulutin aikaani kirjoittamalla. Vielä yhdeksän aikaan illalla huoneeseeni tuli muita matkaajia. 3 saksalaista. He aikoivat kavuta preikestolenille jo kuuden aikaan. Matka sinne kestää n. 2 tuntia. Olin vähän hämilläni ja sain suustani "silloin on varmaan viellä tosi pimeää". Heillä oli kuulemma hyvät taskulamput ja varusteet. Tässä vaiheessa en viellä ymmärtänyt miksi ihmeessä niin aikasin kun on kylmä ja pimeä ja vaarallista.

Hyvinnukutun yön jälkeen heräsin saksalaiskoplan aamutoimiin. Heidän lähdön jälkeen torkuin viellä hetken, koska aamupalaakin sai vasta 7:30 päärakennuksesta. Tovin kuluttua otin ihanan lämpimän suihkun. Aah, pitkästä aikaa! Kapusin aamupalalleni, oli kamala nälkä. Olin illalla syönyt vain erästä norjalaista makeaa herkkua. Kaksi vaaleaa leipää päällekkäin joiden välissä oli jotain sokeritöhnää. Olin jo napannut lautasen itselleni ja melkein sain leipää itselleni kun tarjoilijatyttö juoksi luokseni ja pyysi mua istumaan. "Me tuomme sinulle kaiken." Aha. Hämmentyneenä kipitin pöytääni, ikkunapöytään. Päivä alkoi jo vähän valjeta ja ihastelin taas kerran maisemia. Harvoin on ikkunan takana tällainen vuorimaisema vastassa, aamupalalla. En vieläkään oikeen uskonut silmiäni. Näky ei tuntunut todelliselta, niin upea se oli. Kappas, sain aamupalalautaseni ja tietekin lihaisana. Tarjoilija kävi vaihtamassa sen karviksiin ja tuoreisiin hedelmiin. Ananasta, vesimelonia, hunajamelonia, kiiviä ja appelsiinia. NAM! Pyysin leivät erikseen ja tuoremehua pyytäessäni sain kuulla että sen saa hakea itse! Jes, jotain toimintaa. Tuoremehun vieressä oli merkillistä mysliä ja jonkin sortin marjaisia maitojuomia. Myslin rakeet oli siemenmäisä ja kovia. Enimmäkseen siinnä oli valkoisia ruskeapilkullisia kahvipavun muotoisia siemeniä. Yllättävän hyviä ne kuitenkin olivat. Myöhemmin mulle selvisi, että kyseessä oli 7 täysjyväyilja mysli. Eli todella terveellistä. Tarvii metsästää jostain suomesta sitä. Kolmatta leipästä syödessäni huomasin auringon nousevan vuorten takaa, suoraan preikestolenilta päin. Tämä takia siis saksalaiset kapusivat sinne niin aikaisin. Heillä oli aitiopaikka auringonnousulle ja mahtoi olla mielettömän upea näky! Kävi oikeen kateeksi. Innostuin entisestään ja kipitin tukevan aamupalan jälkeen pakkaamaan kamppeeni. Vähän leipää, suklaata ja kurkkua mukaan. Kamerat, sadetakki ja lämmintä vaatetta, okei, olen valmis. Päivä vaikutti kauniilta ja pieni tyttö täynnä tarmoa oli valmis kiipeämään Preikestolenille. Ensimmäinen nousu oli ihan sikaraskas. Kyseessä oli oikeastaan vain hiekkatie, mutta se todellakin oli jyrkkä. Muutaman kiviportaan jälkeen pääsin ekalle kalliotasanteelle jossa infotaulu kertoi matkan pituuden olleen 500m. Toivottavasti tämä ei ole koko matkaa näin rankkaa, eihän tällaista jaksa. Jatkoin punaisten T-kirjainten metsäsystä. Nyt hypittiin kiveltä toiselle märässä metsässä. Yhdessä "tienhaarassa" vähän epäröin suuntaa. Valitsin toisen niistä ja jatkoin matkaa. T kirjaimet katosivat mystisesti ja "polku" alkoi käydä todella haastavaksi. Lopulta olin kiinni melkein pystysuorassa kallionseinämässä ja katsoin jyrkkää pudotusta alas. Vesipisaroitakin alkoi tippua kasvoilleni ja alkoi vähän itkettää. "Ei tämä voi olla oikea reitti, tästä ei selviä kukaan, saatika lapset. Reitin piti olla okei lapsillekkin." Palaan takaisin samaa reittiä, kyllä se tästä... Hitto että meinasi panikki iskeä. Eksyksissä keskellä ei mitään, kallionseinmässä kiinni tuijottaen melko mielenkiintoista pudotusta alas. Selvisin kuitenkin takaisin kohtaan jossa epäröin "polun" valintaa. Nyt lähdin tarpomaan siihen toiseen suuntaan ja kappas, T kirjain. Huokaus. Matka voi jatkua. Suurimmaksi osaksi matka oli isommilla ja pienemmillä kivillä hyppimistä. Tovin kapuamisen jälkeen tulin taas kohtaan jossa voin jatkaa suoraan, tällä kertaa ihan selvästi oikeaa reittiä, tai poiketa tuolla viereisellä kalliolla. Valitsin kalliotasanteen. Edessäni avautui taas kerran yksi henkeäsalpaava näky. Hostelli oli pienen pieni pläntti kaukana alhaalla ja näin kauas merelle. Vuoria kohosi korkeammalle toistensa takaa ja pilvet hipoivat huippuja. Aloin kirjaimellisesti itkeä. Olin varmaan muutenkin vähän herkässä mielentilassa eksymisvälikohtauksen jälkeen. Nämä kyyneleet olivat onnen kyyneleitä. Olin sanaton ja halvaantunut. Katse naulittuna kaukaisuuteen. Käsittämätöntä..

Kuivasin kyyneleeni ja jatkoin matkaa. Olin vasta ihan alussa. Ylitin suoalueen jos toisenkin. Kiipesin varmaan 700m jyrkkää nousua isoja kiviä pitkin. Tämä oli ehkä mielenkiintoisin vaihe tähän mennessä, sillä kivien alla kuohusi vesi. Jännä tunne seistä itseäni isomien kivien päällä kun alla juoksee vesi ties kuinka kovaa. Ihmisiä tuli vastaan ja kaikki aina tervehdimme toisiamme. Kansainvälinen tervehdys "Hei" ties kuinka monella aksentilla. Välillä satoi vettä tihkuttaen, kaatosateena ja välillä aurinko paistoi. En katsonut kelloa ollenkaan, eikä mulla ole aavistustakaan miten kauan matkani kesti. Jäin useaan otteeseen seisomaan paikalleni ja tuijotin vaan ympärille. Tämä oli todellakin parempaa kuin mikään muu. Vähän ennen puoltaväliä edessäni oli jälleen niin uskomaton näky. Vuorenrinteet laskivat kaaaukana kaaukana lysenofjordille. Enää ei ole varmaan pitkä matka. Fiilis alkoi olla viimeisellä kilometrillä niin sekava, etten muista missä järjestyksessä mikäkin pysähdyspaikkani oli. Jokatapauksessa kävelin kahden ison lammen ohitse. Ne olivat kaillioiden keskellä. Suuri aukio kalliolla. Kesti varmaan 10 min ravata se päästä päähän. Jossain kohtaa aloin kuulla kovaa veden kohinaa. Melkoisen tarpomisen jälkeen selvisikin, että kyseessä on vesiputous joka valui pitkin metsäisät vuorerinnettä alas noin 600m. Se piti sitten muuten ihan pirun kovaa meteliä. sen alku oli varmaan 3 km päässä linnuntietä musta. Ohikulkija kertoi viellä sen olenvan pieni. En malta odottaa, että patikoin joskus jollekkin isolle vesiputoukselle. Nyt jännitti jo niin paljon etten malttanut pysähtyäkkään. Olin selvästi jo korkealla ja maisemat vaan paranivat entisestään. Muutama askel kallionseinämää pitkin, puisen lankun päällä, pienen kettingin turvin. Pelottavaa. Liukas jyrkkä kallio yli ja eräs ohikulkija tokaisi "Almost there" Fiilis oli ihan hyperinnokas. Lapsi karkkikaupassa ekaa kertaa elämässään kerrottuna sadalla. Ja vihdoin, näin vilauksen kielekettä. Preikestolen! Se on siinnä!

..Jatkuuu ;)

Saa tulla käymään =) pieni puhelinsoitto vaan niin tiedän laittaa teeveden kiehumaan. Muutama tuliainenkin nopeimille vierailijoille.

=) ja paljon tarinoita kerrottavana. Mielenkiintoisten kuvien kera.


...mut jos ei oo ikävä niin ei sit tarvii tulla..

Olen istunut junassa jo monen monta tuntia. Aurinko paistaa melkein pilvettömältä taivaalta ja maisemat vaihtelevat keltaisen metsän ja pellon välillä. Junassa kuulutetaan juuri, että olemme ylittäneet rajan. Olen Norjassa. Maisemat ovat suht samanlaiset melko pitkän aikaa. Vasta Oslon jälkeen, kun olen vaihtanut junaa, alkaa todellinen Norja. Vihreitä vuorijonoja toisensa perään ja niiden välissä järviet sekä vuonot loistavat sinisenä. Pilvet lipuvat vuorijonojen välissä rauhallisesti. Juna matkaa vuorten huipulla ja välillä se jyrää läpi kallion. Korvat menevät lukkoon kymmenen kertaa kunnes alan tottua. Tunnelit ovat melko pitkiäkin. Vuorten rinteillä on pieniä taloja siellä täällä. Mahtaa olla upeat näkymät aamuisin. Juna matkaa tasaista tahtia ja keinuu kuin kehto. Olin ihan varma, että oksennan jossain kohtaa. Pärjäsin hyvin kuitenkin. Torkuin aika paljon. Parikymmentä minuuttia aina kerrallaan. Junamatka Tukholmasta oli alkanut 8:30 ja nyt kello lähenteli jo yhdeksää illalla. Ei enää kovin pitkä matka. Brynessä juna tiputti ihmiset kyydistä ja juoksimme bussiin, joka vei meidät Stavangeriin. En ollut ihan varma mihin mennä, mutta seurasin massaa. Se on useimmiten se oikea vaihtoehto. Niin tälläkin kertaa. Bussimatka kesti enää vaivaiset 25 min. Olin niin innoissani vaikken nähnytkään mitään. Perille asti saavuin 23:00. Tunnistin heti Marinan, venäläisen naisen, joka on opiskelemassa Norjassa. Mun mielestä se on jotenkin hassua. Marinasta sai heti sen vaikutelman, että hän on tosi mukava. Napattiin bussi ja mentiin hänen opiskelijaluukulleen. Se oli dormitorirakennus, jossa on yhteinen keittiö. Jokaisella on oma lukollinen huone sentään, mutta suihku jaettiin yhden naapurin kanssa. Keittiössä söimmä pikaisen iltapalan ja tutustuimme toisiimme. Marina oli tosi huolehtivainen ja lämminsydämminen. Hän olisi laittanut mulle ties mitä iltapalaa, mutten tarvinnut. Halusin vain nukkumaan. Aamulla oli kuitenin taas pitkä ja jännä päivä luvassa. Aamutoimet sujuikin nopeasti ja taisin pikaiseen kertoa junan keinumisesta =) ...Tällä kertaa yritän keritä kertoa enemmän. Ette edes osaa aavistaa mitä kaikkea mun matkalla on jo tapahtunut.
Ensimmäiseksi aamulla kävelimme rauhaisaa polkua aamu-usvan läpi, kohti meren rantaa. Aurinko paistoin kauniisti ja taivas oli suurimmaksi osaksi sininen. Ihana ilma. Rannalla odotti kolme valtavaa miekkaa kivessä pystyssä. Siis ainakin 6 kertaa mun pituisia. En osaa koskaan asvioida tällaisia. Otimme luonnollisesti vähän valokuvia ja suuntasimme kaupunkiin. Nyt näin keskustankin kunnolla. Yöllä erotin vain lammen ja siihen se jäikin. Nyt edessäni avautui todella kaunis näky. Lampi oli täynnä eri lintuja, jotka uiskentelivat kaikessa rauhassa. Keskellä lampea oli pieni suihkulähde ja lampea ympäröi isot vihreänkeltaiset lehtipuut. Puut kurottivat oksiaan lammen pintaa kohti. Ja ihan varoittamatta alkoi sataa kaatamalla vettä. Tervetuloa Norjaan. Tällaista se oli. Sää vaihteli todella paljon useaan otteeseen päivässä. Ensin vain paitoi aurinko ja 5 minuttia sen jälkeen satoikin jo vettä. Vesisade loppui yhtä oudosti kuin alkoikin ja aurinko lämmitti taas kasvojamme. Kävin ostamassa eväitä marketista, sillä tuskin keskellä korpea on mitään mahdollisuutta enää. Ja olen säästölinjalla, enkä halunnut edes harkita hostellin kalliista lounaita. Mukaan tarttui lähinnä hedelmiä, pähkinää ja suklaata. Repussa oli vielä reilusti puuroa ja ruisleipää. Näillä mennään! Marinalla oli kiire töihin, joten hän näytti lautan Tau:hun ja juoksi itse lastentarhaan. Itse halusin viellä hetken kierrellä vanhassa kaupungissa ja sitten vasta siirtyä askeleen lähemmäs Preikestolenia. Ehkä koko matkani suurinko kohokohtaa. Vanha kaupunki oli todella kaunis. Kaipeta kivisiä katuja jotka myötäilivät maastoa ylös ja alas. Puiset talot olivat matalia joten auringon valo pääsi välillä pilkottamaan kaduille. Suurin osa taloista oli valkoisia, mutta siellä täällä oli muutama sininen, punainen, keltainen ja ties minkä värinen vanha puutalo. Katuja koristi pienet puut ja monet kukkaistutukset. Bongasin sateenkaarilipunkin. Ikuistin sen kameraani. GO GAY WORLD. Kauppoja oli paljon, mutta mukaani tarttui ainoastaan Ice Age animaatiosta tuttu jyrsijähahmo <3. Se oli aivan paras. Myyjä innostui juttelemaan kanssani siitä reppanasta kun se ei ikinä saa terhoa. Kyseli myös olinko nähnyt kolmannen osan, sillä hän ei ole raaskinut katsoa. Pelkäsi pettyvänsä sillä toinen osa oli ollut pettynys. Vakuuttelin, että kolmas on katsomisen arvoinen ja paljon parempi kuin Ice Age 2. Reput alkoi jo painaa. 8 Kiloa takana ja 4 edessä. Olin varmaan niin turistin näköinen. En muutenkaan enää malttanut katsella kauppojen ikkunoita vaan halusin lähteä vuorille. Lauttamatka sujui muitta mutkitta ja Taun puolella oli bussi jo odottamassa. Tiesin, että siihen pitää hypätä, sen verran oli katsonut valmiiksi reittejä. Bussi vei Jorpelandiin. Maisemat alkoi todellakin kutkuttaa mua. Ihan käsittämätöntä miten ne talot voi olla sellaisten vuorten rinteillä. Kuski ajoi mut pois bussista päätepysäkillä ja yritin tiedustella reittiä Preikestolenille. Hän vain pudisti päätään. Tämä on kuulemma yleinen ongelma Norjassa. Kuskit ovat 95% Puolalaisia, eivätkä osaa norjaa eivätkä engantia. Toinen kusiki onneksi osasi auttaa ja mulle selvisi, ettei P:lle mene enää busseja. Yksi bussi voi viedä mut risteykseen 5 km päähän, mutta siinnä kaikki. Mikäs siinnä. Parempi se on kuin kävellä Jorpelandilsta asti 10 km. Ystävällinen kuski tiputti mut kyydistä ja osoitti suunnan. Lähdin innoissani tarpomaan jyrkkää ylämäkeä, reput painolastina. Olin jo ekan 5 min jälkeen ihan loppu. Mutta aurinko paistoi taas eikä mulla ollut kiire niin jatkoin rauhassa matkaani, tovin verran. Kuulin auton tulevan takaani, ja jotenkin vaistomaisesti, nostin peukun pystyyn. Kas kuinka sattuikaan sopoivasti. Bussillinen öljytehtaissa työskenteleviä miehiä Norjasta ja Briteistä tarjosivat kyydin ihan hostellille asti. He aikoivat kiivetä tänään P:lle. Mulla on koko matkan ollut joku suojelusenkeli olallani. Kiitin paljon kyydistä ja aloin oikeen miettimään missä olen. Hostelli oli hienoa arkkitehtuuria ja seisoi vuorenrinteellä. Ikkunat kohti upeaa järveä/vuonoa/merta (ota noista selvää). Hoin itsekseni tunnin, ettei tämä ole todellista. Maisemat ovat niin mielettömät. En tiedä edes miten voin sanoin kuvailla sitä kauneutta. Tyyni vesi. Joka puolella kohosi vuorenrinne ylväänä kohti taivasta. Hiljaisuus. En pystynyt käsittämään tätä kauneutta.

...jatkuu ;)

olen visiin jäähyllä tai jotain...

Olen Norjassa, Stavangerissa, eraan opiskelijatyton luona. Lahdemme kohta tutkimaan kaupunkia ja sen jalkeen otan lautan Tauhun. Matkani jatkuu hostelille ja huomenna luvassa on, tittididiiiii, Preikestolen. Jo junassa maisemat olivat ihan kasittamatoman upeita. Tulin vahan merisairaaksi kun juna keikkui puolelta toiselle. Koska menimme vuorien ja vuonojen yli ja ali ja pisin kallion seinamaa. Maasto on tallaista. Juna kallistui valilla pelottavankin paljon. Nyt on taas kiire liikkua, olen niiin innoissani ettei mitaan jarkea. En malttaisi istua tassa sisalla kirjoittamassa. Jos te nakisitte omin silmin nama maisemat, niin ette itseaan viihtyisi sisalla. Taa on mulle ihan kuin taivas ja hienoin osa on viella edessa. Kerron sitten koko tarinan amsterdamissa.

Junamatka tanne tosiaan kesti 15 tuntia. Mutta se ei ollut loppupeleissa niin paha kuin oletin. Oli jannittavaa hyppia junasta toiseen ja aina vahan epailla olenkohan oikeassa... Hyvinhan tanne loysi. Ja elossa ollaan.

Paula on vapaa!! Kuullaan viikon paasta.

T: Paula Tuominen

Tämä on pikainen. Ainakin yritän saada siitä pikaisen. On hankalaa kirjoittaa suomeksi kun on niin paljon puhunut ja ajatellut englanniksi. Joten voi olla vähän kirjoitusvirheitä. Olen vielä tukholmassa ja pitäisi löytää laituri mistä oma junani lähtee. Matkani alkaa toden teolla tänään! Nokka kohti Osloa ja luvassa on 16 tuntia junassa istuskelua. En usko että ketään käy paljoa kateeksi, mutta maisemat ovat varmaan mielettömät. Vatsa on täynnä perhosia eikä kukaan ole enää opastamassa. Nyt on toden teolla selvittävä omillaan. Olen samalla todella innoissani. Sekava tunnetila.

Eilen oltiin katsomassa kaloja. Näin hain. Itseasiassa neljä haita. Vau. Se oli siistiä. Siitä saatte sitten joskus kuvia. Nyt se ei ole mahdollista.

Tosiaan, tämän täytyy olla pikainen. Seuraavaksi saatatte kuulla musta vasta viikon kuluttua sillä majatalossa jonne olen menossa, ei ole nettiä. Älkää siis murehtiko. Olen kunnossa ihan varmasti. Mie oon selviytyjä!

Vettä muuten sataa ihan helvetisti...

T: Paula

Mistä pitäisi aloittaa. Varmaan siitä kun olin menossa laivaan. Sain heti ongelmia ja pelästyin aika pahasti. Minulla oli lippu, sellainen kun tulostetaan koneelta ja olin maksanut sen, kaikenkaikkiaan 6 euroa. Mies luukulla sanoi ettei tämä lippu riitä. Pitäisi olla se punainen lappu mukana jossa oli tarjouskoodi. Se oli töissä koska ajattelin muiden työkavereittenikin tarvitsevan sitä. Noh, suostuin maksamaan 12 euroa ja pääsin laivaan. Aloin melkeen nauraa kun mies sanoi lopuksi "Laiva palaa sitten suomaan perjantai-illalla." Onneksi en sanonut mitään. Eivät ehkä olisi päästäneen mua ollenkaan kyytiin.

Laivalla en tehnyt mitään kummempaa. Kävin ostamassa pussin Lions suklaarakeita ja turkinpippureita. On varmaan hauskaa jakaa niitä maailmalla. Voin kuvitella Alankomaalaisen ilmaan kun annan sille turkinpippurin ja sanon että se on suomalainen karkki ja hyvinkin suosittu. Istahdin varmaan tunniksi ikkunalaudalle ja juttelin Satun kanssa puhelimessa. Mua vastapäätä oli nainen jolla oli mukanaan 7 belgian paimenkoraa ja yksi pentu. Koirakuume nousi. He olivat menossa ruotsiin koiranäyttelyihin. Sinä aikana kun istuin juttelemassa Satulle nainelta kysyttiin varmaan 6 kertaa mikä koirarotu tuo on. Lopetettuani puhelun, lähdin talsimaan hyttiini. Tarkoitus oli mennä nukkumaan ja saada hyvät yöunet. Aamulla oli luvassa aikainen herätys. Hyttini oli tasanteella nro 2. Hitto, että oli vaikea löytää sinne. Laivan käytävät siellä pohjalla olivat niin sokkeloiset. Ja jopa autot olivat mun pääni yläpuolella. Ajattelin vain mielessäni, että jos tämä peltipurkki uppoaa niin minä olen ekana kuollut. Mutta eihän nämä koskaan ole uponneet, tietääkseni. Ihan hyttini vieressä rappusten alla, hippi ja travelleri tyylinen pariskunta aikoi leirityä. Levittelivät ruokatarvikkeita ja rinkan muuta siältöä. Pysähdyin ehkä sekunniksi ja jatkoin hyttiini. Seisottuani hytissä ehkä kaksi minuuttia, ajattelin, että tässä on se tilaisuus. Tätä mä lähdin hakemaan, uusia tuttavuuksia. Menin siis esittelemään itseni. He olivat suomalaisia, eikä heillä ollut hyttiä. He aikoivat mennä ruotsin puolelle vain ja jatkaa siitä pisin poikin eurooppaa puolen vuoden ajan. Vau. He olivat vegaaneja, aktivisteja ja anarkisteja. Aika mielenkiintoisia kuitenkin. Varastelivat vaan laivan kaupoista itselleen ruokaa. En mä siihen mitääön halunnut sanoa. Kutsuin heidät tietenkin nukkumaan omaan hyttiini. Siellä oli meinaan kolme sänkyä vapaana, mitä minä niillä tekisin. He olivat todella iloisia. Rupateltiin yhteen asti yöllä jotainkin ja pelattiin skibboa. Olisin voinut mennä mukaan yhteen mielenosoitukseen tänään sen pariskunnan kanssa, mutten vain läytänyt paikkaa josta kulkueen oli tarkoitus lähteä. Tarkoitus oli vastustaa yhtä kauppaketjua joka käyttää tuskiksia vaatteissaan.
Bambi oli mua vastassa satamassa ja lähdimme heti kävelemään hänen luokseen Huddingeen. Laivalla anarkistituttavani superanarkistiystävä sanoi Huddigen olevan aika paha paikka. Ystäväni Bambi, joka asuu täällä kertoi asian olevan toisin. Vähän kuin turussakin, on alueita jotka ovat pahoja, jonne poliisitkaan eivät uskalla mennä, ja on alueita jotka ovat todella mukavia ja rauhallisia. Bambilla on kaksi ihanaa mustaa kissaa. Danger ja Trancey. Ihania otuksia. Bambi kertoi niiden olevan tosi varautuneita, mutta kisut tunnistu kyllä kissanomistajan ja tulin niiden kanssa heti juttuun. Rupattelimme Bambin kanssa vähän sitä sun tätä ja katselin valokuvia. Koska molemmat olivat nukkuneet niin vähän viimeyönä päätimme ottaa aamutoskut. Ei päiväunia, koska kello oli vasta kymmenen. Nukuin kuin tukki. Kaikki sohvat ovat ihania niin kauan kun niitä ei ole tehty nahasta.

Ensimmäiseen päivään kuului shoppailua. En minä paljoa halunnut rahaa tuhlata, mutta löysin itselleni maailman suloisimman turkoosin/sinisen villapipon! Awwss, pipoja ei voi koskaan olla liikaa. Ostin yhdestä karkkikaupasta Gay-tikkarin. Siinnä on sateenkaaren värit. Saatte kuvan piposta ja tikkarista varmaan puolentoista viikon kuluttua. Ostin myös yhden todella upean Cd:n. Palestiinalaistyylinen musiikki. Todella ihanaa ja rauhallista veden lailla lipuvaa musiikkia ja laulua. Artisti on ruotsalainen tosin. Ilta alkoi hämätyä ja olimme jo aika väsyneitä. Minä oli vielä vähän hiljaisempi kuin yleensä, mutta yritin puhua kaikenlaista. Bambi puhui paljon ja hyvää englantia. Hän on 28 vuotias ja hänellä on paljon kokemusta jo. Hän on matkustellut ja sen sellaista. Ette arvaakkaan miten paljon tarvitsee keskittyä yksinkertaiseen keskusteluun. Siihen mitä itse puhuu ja toista ihmistä joutuu toden teolla kuuntelemaan kunnolla. Sain tästä kaikesta päänsäryn. Ja todella pahan sellaisen. Onneksi oli buranaa matkassa. En arvannutkaan miten paljon voi stessata pelkkä puhe. Tänään on sujunut jo niin paljon paremmin. Puhelen normaaliin tapaani enkä ole saanut päänsärkyä. Ja olen jopa yllättynyt miten paljon puhumme ihan samoista asioista kuin puhuisin kavereideni kanssa Suomessa. Meidän oli tarkoitus Bambin kanssa katsoa illalla elokuva ja kävimme kaupassa ostamassa poppareita. Ostimme samalla aamupalatarpeita. Oli pirun kivaa tutkia ruokakaupan hyllyjä. Paljon oli sellaisia tuoteita kuin suomessakin, todella paljon. Noin 30% oli sellaista mikä ei ollut tuttua. Jännää. Ja tietenkin otin sellaisia tavaroita jotka eivät olleet tuttuja. Mielenkiintoista oli se, ettei kurkkua tai tomaatteja ym punnittu ollenkaan. Kassakaan ei punninut niitä?? Jonkun hinnan ne jokatapauksessa sai, muttei loppusumma ollut paljon mitään. Kun pääsimme "kotiiin" rysähdin sohvalle ja kuuntelin uutta cd:täni, vedin uuden piponi syvälle päähän ja nukahdin hetkeksi. Ajattelin sen auttavan päänsärkyyn. Kun heräsin, huomasin kisun nukkuneen vierelläni ja yritin tarkistaa asiaa Bambilta. Kysyttyäni kaksi kertaa että nukkuiko kisu tuossavieressäni, Bambi tokaisi ettei ymmärrä, Paula sinä puhut suomea. APUA! Olin niin unenpöpperössä enkä edes tajunnut. Hassua... Mulla oli nyt kamalampi olo. Päänsärky ei helpannut yhtään ja tuntui kuumeiselta. Vedin buranan huiviin ja katsoimme parhaaksi mennä vaan molemmat nukkumaan. Kyllä kannattikin. Aamulla mulla oli taas tosi hyvä olo, eikä tänään pää ole alkanut särkeä sen takia että puhun englantia.

Tänään oli tarkoitus käydä Aquaria Vattemuseumissa. Mutta myöhästyimme. Se meni kiinni neniemme edestä. Onneksi pääsemme sinne huomenna. Äsken kävinmme syömässä sushia. Oli muuten ihan hemmetin hyvää. Sushi on aina. Ostin junalippunikin Osloon. Tarkoitus oli lähteä sunnuntaina yöjunalla, muttei sellasia junia edes mennyt. Eipä tuo mitään. Tätä tämä reilaus on. Suunnitelmiin kuuluu tulla muutoksia. Otin sitten maanantai lipun aamujunalla. Ja oli muuten halpaa. Ajatelkaa, juna Tukholmasta Osloon maksoi 34 kruunua. Eli vähän yli kolme euroa. Tää on niin hemmetin mahtavaa. Pian pääsen Stavangeriin ja Preikestolenille. Patikoimaan vuonoille.

Hei rakkaat ihmiset, nyt pitää rientää! Aika loppuu koneelta ja tarvii viellä lähettää seuraaviin kohteisiin s-postia. Kirjouttelen pian taas teille!

T: Paula

Pian pitää lähteä viimesitä kertaa töihin ennen lähtöäni. Loma todellakin tekee hyvää. Aloinkin jo vähän kyllästyä työhöni. Tosin nyt viimeisellä viikolla on ollut paljon ylimääräistä puhtia, johtuen varmaan juuri tästä tulevasta noin kuukauden mittaisesta lomasta. Sain muuten nukuttua yöni hyvin. Viime yö meni vähän niin ja näin. Nyt en mennyt sänkyyn ennen kuin tuntui siltä, että nyt saattaisi se uni tulla. Touhusin viimehetken säätöjä netissä ja fiilistelin musiikkia. Pakkasin rinkkani ja sain se ihan liian täyteen. Eikä siellä ole edes mitään ylimääräistä. Voisin kaksi t-paitaa jättää pois, muttei ne nyt tilaa mitenkään ihmeellisen paljon anna. Päädyin ottamaan petilakanat mukaani ja saatan vielä muuttaa mieleni. Aijon vielä töiden jälkeen purkaa tuon ison n. 10 kilon mötikän ja katsoa että onko sinne vahingossa eksyny jotain mitä en tarvitse. Eikä tuo rinkka ole ainut kun on täynnä! Onhan mulla toi päiväreppu.. Siellä on kamerat, mp3, banaaninlehdistä tehty vihkonen ja jotain muuta tärkeää "tarviin nyt heti käteeni"-tavaraa. Pitää viel katsastaa toi tavaratilanne. En mä voi lähteä tuon kokoisen rinkan kanssa mihinkään. Eihän sinne mahdu mitään uutta ostettavaa.

Vielä ei jännitä yhtään. Tällä hetkellä on tosi rauhallinen olo. Ehkä olen vielä vähän aamutokkurassa. Kissat ovat maailman ihanimmat ja tulivat herättämään mua 6 min ennen kuin herätyskello soi. Ankka varsinkin on hurmaava kun se raapii hiuksiani niin kauan kunnes nousen. Noita karvapalloja tulee kuitenkin todella ikävä. Onneksi minulla on valokuva mukana. Ankka on siinä selällään ja on juuri venytellyt. Etutassut on sen mahan päällä ja takatassut sojottavat miten sattuu. Ankka on juuri nuolaisemassa nenänpäätään. Minni nököttää Ankan takana. Todella Ankkamainen kuva.

En ole vielä ehtinyt edes tajuamaan tätä. Toisaalta, en yhtään tiedä mitä odottaa. En tiedä miltä tuntuu seistä aivan jossain vieraassa paikassa, hukassa. Enkä millään osaa pelätä. Ehkä minua alkaa vasta sitten jännittää kun olen Oslossa juna-asemalla ja pitäsi löytää seuraava juna Stavangeriin. Kaikki puhuu kieltä jota en ymmärrä, kaikki on kirjoitettu kielellä jota en ymmärrä, maisemat on sellaiset joita en ole koskaan nähnyt. Ensimmäinen kerta on varmaan se pelottavin. Seuraava menee jo vähän kivuttomammin ja kolmennen jälkeen olen jo vanha konkari. Jotenkin on vain mielettömän innostunut olo. Kaikki se uusi kokemus ja uusi maailma. Miten siinnä kerkeää edes ajatella pelkäämistä? Tämän on tarkoituskin olla hieno, upea, mahtava kokemus. Pieni pelko on aina tervettä, muttei mulla ole vielä senkään vertaa pelkoa takamuksessa. Olen vain niin käsittämättömän innoissani. Tämä on yksi haaveistani. Pääsen todellakin avaamaan siipeni ja lentämään vapaana kuin taivaan lintu. Saan mennä tuulen mukana ja seikkailla. Näen niin sieluni silmin itseni kauniissa paikassa, tuuli hiuksillani, aurinko kasvoillani, nostan katseeni taivaalle, suljen silmäni ja huokaan syvään. Voi miten onnellinen olenkaan. Moni ei tule täysin ymmärtämään miten paljon tämä seikkailu merkitsee minulle. Tunne sisälläni on niin voimakas ja annan tunteilleni täyden vallan. Voin elää niin täysillä yhdessä hetkessä. Tämä ei ole vain yksi matka. Ehei, tämä on paljon enemmän.

Matkallani toivon näkeväni upeita, henkeäsalpaavia maisemia. Vesiputouksen, vuonoja, aukeita alueita, metsiä ja ihan kummallisia asioita. Toivon karaistuvani ja kasvavani ihmisenä ja persoonana. Toivon vahvistuvani entisestään. Toivon tutustuvani uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Toivon, että pääsen palaamaan Suomeen ehjänä ja hyvinvoivana, ilman "paluu arkeen"-masennusta. Toivon, että teille tulee mua ikävä.

Illalla olen vielä muutaman tunnin vanhempieni luona, ennen kuin he vievät minut Vikin Linen terminaaliin. Äiti varsinkin on aika huolissaan ja saattaa tirauttaa muutaman kyyneleen ja halata ainakin 5 kertaa. Ja varmasti sanoo toiset viisi kertaa: "Muista sitten olla varovainen ja ilmoittele itsestäsi joka päivä." Se on äitien tehtävä ja siksi äidit ovatkin ihania. Jukka antaa viimeiset miehekkään isän neuvot ja halaa kerran. Laiva lähtee yhdeksältä ja saapuu Tukholmaan perjantaiaamuna 6:30 paikallista aikaa. Laivalla ajattelin lähinnä nukkua. Voisihan sitä käydä yhden tuoremehun juomassa ja katsella kun Suomen saaristo jää taakseni. Minua vastassa Tukholmassa on Bambi niminen ruotsalainen tyttö. Saan nukkua hänen luonaan viikonlopun, mikä on todella ihana asia. Ajattelin kiitokseksi kokata hänelle jotain todella hyvää mausteita kasvisruokaa. Suunnitelmia viikonlopulle on vähän. Aijon käydä Aquaria akvaariossa. Siellä on mm haikaloja. Täytyy katsoa mitä muuta keksin. Ajattelin ottaa rennosti ja nauttia elämästä.

Nyt olette päässeen jonkinlaiseen alkutuntumaan mukaan. Tästä tulee upea reissu ja yritän päästä kertomaan kuulumisiani aina silloin tällöin. Tervetuloa mukaan matkalle!

- Paula