IRC-Galleria

Haluaisin kestävän ja syvän suhteen täynnä aitoa rakkautta,
silti hakeutuisin mielummin pinnallisiin kokeiluihin.
En himon takia, vaan koska ne olisivat helppoja –
tai niin ainakin kuvittelen – niihinhän ei tarvitse tunteita,
ne voisin lukita häkkiin jonnekkin nurkkaan sydämessäni.
Aina kun tapaan syvällisen ihmisen, minun kaltaiseni,
työnnän hänet pois luotani.
Kun joku yrittää lähestyä sisälläni myrskyävää kaipuuta, pakenen.
Minä pelkään, en tiedä mitä, enkä osaa ottaa vastaan rakkautta.
Teen kaikesta itselleni vaan vitsin, kokeilen,
ja siten murskaan myös niiden sydämet, jotka pääsevät liian lähelle.
Ehkä kuolin silloin, kun uskalsin rakastaa.
Tai ehkä minut kasvatettiin niin, että opin olemaan ilman rakkautta.
Silloin, kun vihdoin pääsin eroon siitä viiltävästä tunteesta –
rakastamisesta, ja vastarakkauden saamisesta –
en saa sitä tulemaan enää takaisin.
Niin, enhän ole tavannut vielä sitä oikeaa...
Mutta kuka todistaisi että sellainen olisi minulle?
Kauanko minun täytyy odottaa, pitäen tunteeni lukittuna?
Kenties ikuisesti?
Jos en anna kenellekkään mahdollisuutta,
kuinka kukaan voisi vapauttaa minut?