IRC-Galleria

TV-sarjoissa toisilleen luodut löytää toisensa. Kirjoissakin syntyy aina romansseja. Ihmiset mun ympärillä elää rakkauden hurmiossa. Mä tunnen itteni outolinnuks niihin romanssissa eläviin verrattuna. Mä en tiedä enää, et oonks mä lintu vai kala. Hetken mietittyäni mä tuun tulokseen, että mä oon vaan elämän pohjamudissa möyrivä, edustamani kulttuurin takia vielä nykypäivänäkin ehkä jopa hieman pelottava olento.

Viimeset kolme vuotta on ollu mun elämäni vaikeimpia. Välivuoden aikana ne synkimmätkin ajatukset nous pintaan ja kaikki tuntu yhdentekevältä. Koska millään ei ollu enää mitään merkitystä, niin minkä takia kamppailla? Kun perhe ja ystävät ei riitä enää syyks jatkaa elämää, niin mitä väliä on millään? Mitä järkee on kamppailla henkensä edestä, kun kuitenkin löytää ittensä lyötynä sieltä pohjalta makaamasta? Mä nousin pohjalta, ostin hyvät kengät ja alotin uuden matkan. Nyt mä oon taas liian lähellä sen pohjan reunaa. Mä oon ollu siellä kerran, enkä haluu enää ikinä tippua sinne uudestaan. Kuka pelastais mut? Tai voisko joku edes heittää mulle köyden, et mä pääsen sen pohjan yli? Vai pitäskö mun vaan yrittää rakentaa silta sen pohjan yli omilla saavutuksillani ja ylpeyden aiheillani? Miten mä ikinä pystyn siihen yksin ja onks mun edes pakko pystyä?

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan kohtaan. Mä pelkään, että tässä mun elämäni myrskyssä se sama salama iskee täsmälleen samaan kohtaan pian. Mä pelkään, että sen salamaniskun jälkeen mä löydän itteni taas sieltä pohjalta. Mitä enemmän mun elämässäni myrskyää, niin sitä enemmän sinne pohjalle sataa vettä. Mä en osaa uida ja tuskin edes jaksaisin yrittääkään pysyä pinnalla. Loppujen lopuks taas yhden ihmisen elämän pohja ois täyttyny ja vienyt siellä räpiköineen ihmisen mennessään. Jos mä en saa elämäni suuntaa käännettyä, niin mun pitää pukee päälleni pelastusrengas ja toivoa, että joku vetää mut kuivalle maalle.

Vaikka mä tiedän, ettei mua voi pelastaa kukaan muu, ku vaan mä itse omalla tahdonvoimallani, mä toivon sitä silti salaa. Mä oon kyllästyny olemaan yksin. Ei mul oo, ku vaan muutama ystävä ja perhe ympärilläni. Mä oon jankuttanu itelleni, että sitten, kun mä saan elämäni kuntoon, asiani järjestykseen, niin mä voin ruveta panostamaan jonkinlaiseen ihmissuhteeseen. Muutama päivä sitten mä hoksasin, että oon vaan huijannu itteeni. Mä oon yrittänyt vaan siirtää sen tosi asian mielestäni, että ehkä mä tuun olemaan loppuelämäni yksin. Mä en oo mikään Miss Universum, mä en pue päälleni mitään roiskeläppää legginsien kera, eikä mussa ole mitään muutakaan vastakkaisen sukupuolen silmiä hivelevää. Johtuuko sen mun vaatteista? Vai aatteista? Onks mun hiukset väärän väriset ja pitäskö mun heittää silmälasini veke? Pitäskö mulla olla hillittömät puskurit ja joka käänteessä haarat levällään? Jep, mä en oo mikään Miss Universum ja mun vaatteetkaan ei oo glitterein koristeltuja paljastavia toppeja eikä just ja just pikkarit peittäviä minihameita. Mun housut roikkuu ja paljastavin vaatepari mulla on öisin käytettävät yötoppi- ja bokserit. Mun aatteet kulkee rakastamani kulttuurin mukaan ja mä oon sille lojaali. Mä oon tätä henkeen ja vereen ja voin vaan pudistella säälivästi päätäni, jos vastakkainen sukupuoli ei sitä ymmärrä. Mä tiedän kuka mä oon, enkä tuu koskaan vaihtamaan kulttuuriani, aatteitani enkä vaatteitani edes vastakkaisen sukupuolen edustajan suklaasilmiä vastaan. Ai miks? Koska lojaalius on mulle enemmän, kun sana.

Jos persevähänvilkkuukunhameonniinlyhyt-naiset pukeutuis esimerkiks nunnan kaapuun, niin olisko ne sillon miesten suosiossa? Kasvojensa puolesta ehkä, joten seuraa seuraava jatkokysymys: Onko se niin, että luonne ei vaikuta, ratkase tai merkitse yhtään mitään? Just nää tyhjäpäiset glitteritytskyt on aina niitä koulun suosituimpia. Luonne niillä on paska, mutta kukaan ei välitä siitä, koska ulkonäyllisin avuin kyseiset tytöt luovii ittensä poikien suosioon. Kun vaan huulet on törröllään ja haarat auki heti, kun eka kiinnostuksensa ilmaissut poika on näköpiirissä, ei muuta tarvita. Baareissakin ne persettään tanssilattialla keikuttavat ja suusta suuhun matkaavat naiset on miesten ykkösvalinta. Johtuuko se siitä, että kukasta kukkaan lentävät naiset on helppo ja lähes aina varma saalis? Eivätkö miehet uskalla puhua niille ns. kilteille, arvonsa tunteville naisille, koska lopputulos on vain iso kysymysmerkki? Kaulassa roikkuvat yhden illan panot ovat tietenkin turvallisempi vaihtoehto. Miehet säästävät kasvonsa, kun illan päättyessä mukaan lähtee kieltään miehen kurkussa vispaava missi. Eihän kukaan halua tulla torjutuksi.

Useiden naispuolisten galleristien päiväkirjojen sivuilla on puu, joka kertoo, että puun yläoksilla olevat omenat ovat kauniita ja herkullisia, mutta pojat eivät uskalla kiivetä ylös hakeakseen niitä. Niinpä he tyytyvät alaoksilla sijaitseviin huonompiin omeniin. Ehkä tytöt ja naiset, jotka sijaitsevat vertauskuvauksellisen puun mukaan yläoksilla, ovat tabu miesten keskuudessa. Ehkä miehet eivät uskalla yrittääkään poimia niitä kilttejä, prinssejään odottavia linnanneitoja, koska pelkäävät, että he eivät ole näiden helmien arvoisia. Varma potti sijaitsee usein lähempänä ja turvallisemman matkan päässä, joten korkeilla oksilla istuvat neidot vakuuttuvat yhä enemmän siitä, että he ovat niitä linnanneito-satujen sammakoita. Alaoksien noidat keräävät kilpaa pisteitä kikattelujen välissä. Mä lopetin oman prinssini odottamisen jo vuosia sitten. Mä vannoin itelleni, etten koskaan itkis poikien takia. Kaks on aiheuttanu särön mun sydämeen, mutta rikki ne ei sitä oo saanu. Mä kävelen edelleen pää pystyssä ja luotan siihen, että kun on sen aika, niin joku prinssi Rohkea uskaltaa kiivetä sinne puun latvaan ja laskee mut mukanaan alas. Ja, ku tarkemmin ajattelee, niin ei sen tartte olla edes prinssi.

"Elä täysii sun elämää, joka hetkest nauti. Älä kelaa liikaa, sä saat ne ovet auki. Anna auringon paistaa, käännä kasvos sille. Älä tsiigaa taakses, anna tuulen viedä sinne"
- EMP<3

_ArkiPäivänVaras_

Mulla on kädessäni hamahelmistä ja mustasta kuminauhasta tehty käsikoru. Sen korun on tehny joku lapsi iltistä, jossa mä olin vajaan vuoden töissä. Aika ajoin mun olo muuttuu haikeeks, kun mä mietin sitä vuotta iltapäiväkerhossa. Vaikeuksien kautta mä selvisin ja kasvoin henkisesti todella paljon. Kun vastuulla on yli kakskyt lasta eikä kokemusta oo laisinkaan, niin kyllä se vähän pelottaa. Mä meinasin jo luovuttaa, mut niiden lasten takia mä jaksoin. Se koru motivoi mua jatkamaan, vaikka ois vaikeeta. Se koru antaa mulle voimaa. Se koru auttaa mua muistaa hyvät asiat mun elämässäni.

Lapset on rehellisiä ja sanoo asiat suoraan just niinku ne ne näkee. Mä mietin, että mihin se lapsuusajan suorasukasuus ja rehellisyys ihmisten kasvaessa oikeen katoo. Asiat sanotaan usein kierrellen ja suusta pääsee muitakin, kun vaan valkosia valheita ja vihreitä sammakoita. Kun mä olin iltissä töissä, niin mä muistan, kuinka lasten suorasukasuus rasitti joskus todella paljon. Jos olit epäonnistunut jossain, niin sait varmasti kuulla siitä lapsilta. Kerran yks tyttö kysy multa, että miks mä käytän venyviä housuja. Lapsen tulkinta lökäreistä sai mulle hymyn huulille ja mä yritin selittää, että se on vaan mun tyyli. Tää samainen tyttö myös ihmetteli isonsiskonsa kanssa, että miks mä muutan pois. Mä sanoin, ettei mulla oikeestaan oo kavereita Sotkamossa, johon tytöt tokas, että:"Me ollaan sun kavereita". Lasten suusta tulevat pienet sanat lämmitti mun sydäntä. Tieto siitä, että mä olin ansainnu lasten luottamuksen toi eräänlaista ylpeyden tunnetta. Mä huomasin myös, että lapset on todella tarkkoja. Ne huomaa asioita, joihin aikuiset ei edes kiinnitä huomiota. Kerran, kun multa oli lyhennetty etuhiuksia, niin yks tyttö sano, että:" Sä oot leikannu noi otsahiukset" ja sen jälkeen se kysy, että kuka leikkas. Ero entiseen ei ollut edes mitenkään hirveen iso. Siis niissä hiuksissa. Mun elämässäni taas ero entiseen tuntu miljoonilta kilometreiltä. Sen vuoden aikana mun elämälläni oli tarkotus ja mulla oli hyvä olla. Yläaste aikaisten menetettyjen kavereiden tilalle tuli uusia, parempia ja kypsempiä ihmisiä. Ne ihmiset osas tukee, eikä ne päästelly suustaan lapsellisia uhkailuja tai suuria sammakoita. Asiat sanottiin suoraan ja niiden tyyppien kanssa mulla oli oikeesti hauskaa. Sen yhden ainoan vuoden aikana mä kypsyin enemmän, kun ikinä ja tunsin oloni paremmaks, ku moneen Sotkamossa vietettyyn vuoteen.

Sinisistä hamahelmistä, mustasta kuminauhasta ja luottamuksesta tehty käsikoru on yks mun tärkeimmistä esineistä. Muista ihmisistä se varmaan näyttää kömpelöltä eikä se oo edes muotia. Mulle se koru edustaa lapsen ja aikuisen välistä luottamusta. Se koru on mun henkilökohtanen kasvukertomus. Se koru muistuttaa mua siitä, että vaikeuksista huolimatta mä selviin ja tuun lopulta voittajana maaliin. Se koru auttaa mua uskomaan parempaan.

"Et saa mua kaatuu, kestän lyönnit vaik ne sattuu. Mä uskon parempaan ja siks laulan mun laulua" - Kapasiteettiyksikkö<3

"Mul on mun oma onneni käsissä näissä, ja luja ote siitä en varo en väistä. Mä valitsin nää kengät ja vaik ne painaa, syteen tai saveen tuun kulkemaan niis aina. Mul on mun oma onneni käsissä näissä, ja luja ote siitä en varo en väistä. Mä valitsin nää stiflat ja vaik ne painaa, syteen tai saveen tuun kulkemaan niis aina " - Elastinen ja Timo Pieni Huijaus<3

_ArkiPäivänVaras_

Mä löysin vanhoja luokkakuviani porukoiden muuton yhteydessä. Kun mä katon kuvissa olevia lapsia, niin mun kasvoile nousee väkisinki hymy. Mä muistan melkein jokaisten kuvien lasten nimet, vaan muutaman mä oon unohtanu.

Harmi ettei kaikki luokkakuvat oo enää tallessa. Ekassa löytämässäni luokkakuvassa taulussa lukee: PELTOSAAREN ALA-ASTE 2 A ja 24.9.98. Siinä kuvassa mä yritän jostain kumman syystä olla hymyilemättä, tai sitten mä en vaan osaa hymyillä. Mut on puettu keltaseen kolitsipaitaan, jossa on perhosia. Housut on mulla punamustat. Mieleen tulee kyseinen vuosi ja kaikki mun silloset kaverit. Nykyään mä katon sitä 2 A:n kuvaa ja mietin, että missähän se oransseihin haalareihin ja mustaan paitaan puettu tyttö nykyään viilettää. Mitähän oikeessa reunassa penkillä istuva, sinivalkoseen Batman-paitaan sonnustautunu poika nykyään tekee. Hymy hyytyy vähän.

Seuraavassa kuvassa kaikki näyttää jo paljon vanhemmilta. Kuvassa mulla on vaaleenpunanen villapaita ja siniset farkkuhaalarit. Hiukset mulla on kahdella saparolla. Mä pidän silloisen hyvän ystäväni kanssa kylttiä, jossa lukee: PELTOSAAREN KOULU LK 3A ja 13.01.2000 Meijän takana oleva hevostaulu on aina ollu mun lemppari. Mä en voi olla miettimättä, että missähän mun takana seisova mustaan paitaan pukeutunut, hymyilevä poika tänä päivänä on. Mitäköhän mun vieressä prinssimäisesti polveensa nojaava, violettiin paitaan ja mustiin housuihin pukeutunut poika näinä päivinä tekee. Mä muuten tykkäsin siitä mun viereisestä pojasta tosi paljon ja olin tosi ilonen, kun sen määrättiin luokkakuvassa mun viereen. Hymy hyytyy vähän enemmän.

Seuraavassa luokkakuvassa ollaan taas kasvettu vähän. Taulua pitää taas joku poika ja siinä lukee: PELTOSAAREN KOULU 4A ja 24.01.2001. Kuvassa mun pitkät hiukset on lyhentyny jonkun verran ja mulla on päälläni punanen paita johon on ommeltu kiinni ruudullinen liivi. Housut on mulla ruusukuvioiset. Taas mä mietin, että millasilla teillä taulua pitelevän pojan oikeella puolella seisova, mustaan huppariin ja tummiin farkkuihin pukeutunut, aika lyhyt poika nykyään kulkee. Mä muistan, kuinka mä kerran juoksin sitä karkuun ympäri luokkaa, ettei se vaan pussais. Kiinni se kuitenkin sai. Mä mietin, että mitäköhän vasemmassa reunassa seisova, mustiin vaatteisiin pukeutunut ja aika lyhyt poika nykyään duunailee. Nyt mun suu on enää pelkkä viiva.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo niin isoja. Kuva on otettu koulun kirjastossa ja kyltissä lukee: PELTOSAAREN KOULU 5 A ja 23.1.2002. Kuvassa mun hiukset on vähän lyhyemmät, kun edellisessä. Päälläni mulla on susikuvioinen ruskea paita ja tummat housut. Mun aivot raksuttaa ja mä mietin, että missähän ylärivissä, vasemmassa reunassa silmälasipäinen ja harmaaseen t-paitaan pukeutunut tyttö nykyään on. Mitähän samalla rivillä oranssi paitanen ja punahiuksinen tyttö nykyään tekee. Entäs sitten sen oranssi paitasen tytön edessä oleva silmälasipäinen ja musta paitanen tyttö. Mitähän sille kuuluu? Mun huulet on taipunu alas päin ja kyyneleet kirvelee silmissä. Mun on pakko kääntää kuvat nurin päin.

Vaikka mä en ehkä enää koskaan tuu näkemään näitä ihmisiä, niin ne on aina mun sydämessä.

_ArkiPäivänVaras_

Ootko sä koskaan miettinyt, että kuinka paljon yksi, ihan pienikin kohteliaisuus voi piristää jotakuta? Saada jonkun päivän näyttämään paremmalta ja tuoda hymyn jonkun surullisille kasvoille? Mä oon. Hyvän esimerkin voin antaa mm. IRC-Gallerian etusivukasvoista. Kyllä, mäkin olen lipsunut ja tilannut pärstäni etusivulle, kahteenkin kertaan. Kommentteja tuli jonkin verran. Osa selvää nykyajan nuorison suosimaa älooäl ja ooämgee sanan viljelyä, osa vain lyhyttä ja ytimekästä hyitä, osa jotain pientä postiviista ja se loppu sitten jotain hyvin vaikeasti tulkittavaa jeejeejeejeetä ja jou jouta. Kun itsekin olen käynyt etusivulle tilanneen ihmisen kasvoja katselemassa, olen huomannut lähes jokaisella useita inhottavia ja tarpeettoman ilkeitä kommentteja. Mietin, että mistähän se johtuu. Ovatko ilkeyksiä laukovat ihmiset koskaan tilanneet omaa kuvaansa etusivulle? Ehkä heillä ei uskallus riitä. Ne joilla sitä on ja jotka uskaltavat rohkeasti näyttää sen, eivät ansaitse loukkaavia ja inhottavia kommentteja ihmisiltä, joilta rohkeus ja uskallus puuttuu. Jos etusivulla olevan ihmisen naama ei miellytä, niin pakkoko sitä on silloin tuijottaa? Mullekin tulleet inhottavat kommentit eivät muuta mun naamani, ulkomuotoani, vaatteitani tai aatteitani. Joten, kun tekee mieli kommentoida etusivukasvolle jotain, niin laita jokin pieni positiivinen ja mieltä ylentävä sana, lause tai pätkä runosta tai laulusta. Ilkeät sanat voi jättää sinne päähänsä, koska kuitenkin, loppujen lopuksi, ei ne hyödytä mitään ja te teette vaan itestänne täysiä pellejä arvostelemalla ihmisiä joita kenties kadehditte.

_ArkiPäivänVaras_

...................................tytöt....................................
.........................ovat kuin omenoita.........................
....................Parhaimmat ovat puun ylä....................
..................osassa. Pojat eivät meinaa ylet-.............
...............tää hyviin omeniin, sillä he pelkäävät.........
.............putoavansa ja satuttavansa. Sen sijaan........
.........he ottavat huonoja omenoita, jotka eivät ole.....
..........niin hyviä, mutta helppoja. Joten omenat.........
.............puun ylä osassa luulevat, että heissä ..........
............on jotain vikaa, vaikka todellisuudessa.........
..................he ovat ihmeellisiä. Heidän vain .............
......................täytyy odottaa oikeaa poikaa,.............
.............................joka on tarpeeksi.......................
.....................................rohkea ..............................
......................................kiipeä- .............................
.......................................mään ..............................
.....................................ylös asti.............................
...............Kaikki tytöt kopioikaa omalle sivulle .......

Katsoin tänään Dr. Philin, jossa useiksi päiviksi taloon suljetut rasistit muuttivat käsityksiään vihaamistaan roduista, ulkomuodoista ja seksuaalisista suuntautumisista. Se oli toivoa herättävää. Vai muuttivatko talossa asustelleet ihmiset mielipiteitään vain hetken kestävän julkisuuden vuoksi?

Mä vihaan rasismia. Se on asia, jota mä en voi ihmisessä sietää. Pienessä kylässä asuessani rasismiin törmäsi lähes aina. Mä tunnustan myös olevani rasisti. Tuntuu pahalta olla jotain mitä vihaa paljon. Mun rasismini kohdistuu Sotkamoon. Mä en tiedä, että eroaako mun vihaamiseni millään lailla vihaamastani rasismista, mutta sen sanon, että mun vihani ja vastenmielisyyden tunteeni sotkamolaisia kohtaan ei perustu millään tasolla ennakkoluuloihin. Vuosien varrella mun vihaani on ruokkinut sotkamolaiset itse. Mun vihani ja rasistiset tunteeni perustuvat siihen, mitä mä oon nähny, kuullu ja kokenut. Mä sain tai jouduin nähdä Sotkamossa paljon enemmän - ja kaikenlaista - rasismia, ku ikinä olen missään nähnyt. Iholtaan tummia ihmisiä tuijotettiin. Lökäpöksyt haukuttiin, tuijotuksen ja inhottavien huutojen jälkeen tietysti. Etelä-suomalaisia inhottiin. Venäläisiä inhottiin. Romanit ovat automaattisesti varkaita, tappajia ja pahoja ihmisiä. Homoseksuaaleja ja transvestiittejä kammoksutaan, ihmettelen etten ole vielä kuullut paniikkisten junttien suusta lausetta:"tarttuuko se?".

Se miten mua kohdeltiin siinä pikku kyläpahasessa sai mut katkeraks ja vihaamaan Sotkamoa, sen ihmisiä ja varsinkin siellä puhuttavaa murretta. 1990-luvulla, vielä Riihimäessä asuessani en kokenut koulukiusaamista ennenkuin juuri muuttoa edeltävänä vuonna. En törmännyt rasismia vaaliviin ihmisiin jatkuvasti eikä raha ollut jokaiselle ihmisille se kaikkein tärkein.
Sotkamoon muutettuamme sain heti kuudesluokan ensimmäisenä koulupäivänä tuta junttien kiusaamisen. Se jatkui siihen asti, kunnes muutin hetki sitten takaisin Riihimäkeen. Se loppui, kun jouduin pakenemaan ja jättämään perheeni ja ystäväni.

Mutta tuijotusta mä sain osakseni varsinkin sillon, kun mä löysin hopin tai, kun hiphop- kulttuuri löysi mut. Housujaan roikottava tyttö, joka on kotoisin Etelä-Suomesta oli liikaa. Kaikki mahdolliset seiskasta ysiluokkaan ja vielä siitäkin yli olevat teinijuntit huutelivat ja olivat olevinaan. Sotkamon kokoisessa kylässä juorut kiertää ja syrjäyttää totuuden tieltä, tai syrjäyttäisi, jos ihmiset näkisivät sen verran vaivaa, että selvittäisivät juoruilin kohteelta totuuden. Mutta sen olen oppinut, että suljen korvat ja suljen mielen, kun astun Sotkamoon, jossa rasismi kukoistaa. Se on ainoa keino pitää pää kasassa.

Ja nyt haluan sanoa, että en todellakaan tunne vihaa kaikkia sotkamolaisia kohtaan. Onneksi sielläkin on ihmisiä, jotka ajattelevat myös muitakin kuin vain itseään. Sotkamossa asuvat ystäväni ja hyvät tuttuni ovat sellaisia ja olen heistä todella onnellinen. Onneksi Sotkamossakin on rasistisesta massasta poikkeavia, oman ajatusmaailmansa omaavia ihmisiä.

En puolustele rasistisia ajatuksiani, mutta ehkä niitä ymmäretään nyt paremmin. Enkä myöskään pyydä anteeksi, jos tekstini loukkasi jotakuta.

Älkää te ihmiset ruvetko vihaamaan Sotkamoa mun tekstini tai siitä syntyvien ennakkoluulojen perusteella.

_ArkiPäivänVaras_

Yritän pysyä tyynenä, vaikka kaikki hajoaa käsiin. Kun yhden asian saa järjestettyä, niin toinen puolestaan epäonnistuu. Mä olen parhaani yrittänyt ja on todella rasittavaa, että se ei auta tai vaikuta millään lailla mihinkään. Mitä rahalla tekee, jos ei ole omaa asuntoa? Miten omaa itsenäistä elämäänsä voi edes suunnitella, kun asunto, oma koti on kaiken perusta?

Sanotaan, että jokaisella kolikolla on kaksi puolta. Toinen puoli on kauniin kiiltävä ja toinen puoli taas hämärän peitossa oleva tumma ja kulunut. Mä olen käännellyt mun elämäni kolikkoa, mutta en näe sitä kauniin kiiltävää puolta missään. Missä vika? Ehkä mulle annettu kolikko oli joku vanha, ojasta löytynyt ja sen mukanen myös mun elämästäni tulee. Aurinkoa vasten nostettuna mun kolikkoni ei kiillä. Mun kolikkoni ei ole sievä eikä sen näköistä kolikkoa kelpuutettaisi kaupassa maksuvälineeksi. Tuskin kukaan rahaa tarvitsevakaan huolisi sitä. Niin kuin eräässä elokuvassa kultakolikot olivat kirottuja, niin on ilmeisesti myös munkin kolikko.
Joo, kyllä mä olen yrittänyt pestä ja hinkata kolikkoa puhtaaksi, mä olen yrittänyt unohtaa sen, mutta aina mä löydän sen edestäni. Sen kanssa on vain opittava elämään, mutta entäs, jos elämää ei pysty edes aloittamaa, koska kolikon määrämä kohtalo tekee siitä liian vaikeaa?

Minusta tuntuu, että olen epäonnistut ihmisenä. Epäonnistunut oman, itsenäisen elämän luomisessa. Tuntuu, että olen epäonnistunut tyttärenä, siskona, tätinä, serkkuna, lapsenlapsena, ystävänä, fanina, opiskelijana ja omana itsenäni. Se miten olen epäonnistunut onkin vaikeaa ja ehkä jopa mahdotontakin selittää. Siltä vain tuntuu, vaikkeivät asiat niin olisikaan. Jos asiat voisi vaan kääntää ympäri, jos voisi vain aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta elämän ympäri kääntäminen tarkoittaa myös sen kolikon ympäri kääntämistä. Ja mun kolikko on samanlainen kummaltakin puolelta.

_ArkiPäivänVaras_

Sotkamo vs. Graffitit

Tässä eräänä iltana juttelutuokio äitini kanssa kääntyi graffiteihin ja mm. sotkamolaisten inhoon ja vihaan niitä kohtaan. Pipefesteille tulee tuhansia lökäpöksyjä joiden arvostus Sotkamossa on mitätön. Niin kauan, kun nämä vandaalit tuovat rahaa Sotkamoon, heidät hyväksytään. Monessakin kaupassa myyjät unohtavat kysyä henkkarit, kun iso jengi lökäpöksyjä nostelee kassahihnalle salkkuja ja mäyräkoiria. Myyjien silmissä oluet ovat muuttuneet kultakimpaleiksi ja muutkin sotkamolaiset näkevät Pipefest kansan sellaisena.
Kun Pipefestit loppuvat ja hopparit palaavat takaisin koteihinsa, on aika tutkia vahingot, jotka he saivat aikaan aina niin puhtaaseen Sotkamoon. Kylttejä on pilattu ja Hesburgerin ja rinteiden, etenkin teltta- ja lava-alueen ympäristö on sotkettu pulloilla, tölkeillä, pikaruokapakkauksilla ja etenkin lökäpöksyjen jalanjäljillä. Sotkamossa ihmiset keskustelevat asiasta, haukkuvat Pipefest kansan, etenkin ne housuja roikuttavat maan rakoon ja miettivät, että mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Valitettavasti festarit, olivat ne sitten Vuokatissa järjestettävät Pipefestit tai Turussa pidettävä Ruisrock, ovat kaavaltaan aina samanlaisia. Jokaisen festarialueen lisäksi myös sen ympäristö on festien loputtua sotkuinen. Jos Sotkamo ei kestä kerran vuodessa järjestettävää hiphop kansan mahtavaa tapahtumaa, miksei sitä sitten lakata järjestämästä? Miksi he eivät yritä ajaa asiaansa läpi suuren mummoporukan voimin? Ehkä kymmenentuhatta kultakimpaletta olisi liian suuri menetys tälle pikku kylälle ja onneksi täälläkin on poikkeusihmisiä, jotka yhä järjestevät Pipefestin, vaikka sen vastaanotto kylän asukkailla on aina nuiva, kunnes lökäpöksyt vilauttavat setelinippujaan ja näin lunastavat hetkittäisen hyväksynnän sotkamolaisilta.

Minua huvitti myös se, että Pipefest nollaseiskoilla Vuokatin vaarojen suunnassa oli töhritty liikennemerkkejä ja karttataulu jonka seurauksensa sotkamolaiset olivat jo melkein sydänkohtauksen partaalla. Väärinhän se on, en sitä kiellä, mutta ahdasmielisen kylän suhtautuminen asiaan ja näin ollen koko hiphop kansaan oli karvat pystyyn nostattava. Kyseiset kyltit oli aivan hyvin voinut sotkea myös joku paikallinen. Ei sotkija välttämättä ollut etelä-suomalainen hoppari, joka oli tietysti Helsingistä, jossa kasvaa juuri näitä vandaaleita. Syntipukki oli pakko etsiä ja, koska lökäpöksyjen elämänkatsomukseen ja aatteisiin kuuluu usein myös graffitit, ei syyllisen nimittäminen ollut vaikeaa. Ei syyllisen ole aina pakko olla juuri se, mitä vihaa tai pelkää eniten. Jos Sotkamo avaisi silmänsä, se näkisi, että sotkija saattoi olla sen omista riveistä, eikä hän välttämättä edes ollut hoppari, vaan pissisteinityttö, joka halusi päteä Etelä-Suomen lökäpöksy kansan edessä säätämällä ja töhrimällä. Kaikki ei ole aina niin itsestäänselvää.

Yhteiskunta vs. Graffitit

Äitini kanta graffiteista on todella erilainen kuin minun. Minä henkilökohtaisesti pidän seinässä näkemiäni graffiti töitä taiteena, enkä tuomitse niitä tai niiden tekijöitä, vaikka tiedän sen olevan rikos. Toisen omaisuutta ei tietenkään saa turmella, mutta voin myöntää, että jos osaisin tehdä graffiteja, tekisin ne jonkin vanhan varaston seinään, vaikka se varasto onkin jonkun yksityisomaisuutta. Äitini mielestä graffitit ovat ruman näköisiä ja käyvät veronmaksajille kalliiksi, kun puhdistusrahat otetaan veroina graffiteihin syyttömiltä ihmisiltä. Itse en ole koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta. Minä rakastan graffiteja ja mitä enemmän näen niitä Etelä-Suomen kaupungeissa, sitä enemmän tunnen olevani kotona. Omat aatteeni ja näkemykseni tosin ovat ehkä sokeuttaneet minut siltä, että se mitä ihannoin ja missä kulttuurissa elän on myös laittomuuksia ja aukkoja. Olen lökäpöksy ja kaikki se mitä teen kulttuurini eteen tulee syvältä sydämestä. Minä puolustan kaikkea hiphop-kulttuurin osa-alueita ja pakon edessä taistelen aatteideni puolesta. Graffitit ovat laittomia ja rikos silloin, kun ne maalataan spray-kannulla toisen omaisuuteen. Vaikka näitä kahta asiaa ei voi verraten rinnastaa, teen sen silti. Minä puolustan niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet grafftiteja sydämestään, vaikka ne oliskin tehty laittomasti poliisilaitoksen seinään ja tietäisin sen olevan väärin. Samoin murhan tehneen lapsen vanhempi puolustaa lastaan, joka on ottanut käsiinsä vallan päättää toisten ihmisten elämästä ja kuolemasta. Edellä verratut rikokset eivät ole läheskään sama asia, mutta graffitit eivät tapa, en voi sanoa, etteivätkö ne satuttaisi, sillä joitain ihmisiä ne voivat satuttaa henkisesti. Graffitit eivät ole paha asia, mutta ihmiset näkevät aina vain rumia maalauksia rakennusten ja junien seinässä, eivätkä sen takia edes suostu ajattelemaan sitä yhtenä taiteenmuotona. Graffiteistakin on luotu yhteiskunnassamme vahva mielipide, joka pohjautuu paljon jo hoppareista luotuun ja suuremmaksi osaksi suomalaiset ovat päättäneet vihata niin graffiteja kuin myös niitä, jotka ovat eniten tekemisissä kyseisen taiteen kanssa. Kansalaiset eivät ymmärrä graffiteja ja sen takia seinään maalatut kuvat ovat automaattisesti rumia ja yhteiskunta kelvottomia. Ajattelisivatko ihmiset tällä tavalla "lainsuojattomien huligaanien" sydämestä tulleesta taiteesta, jos se olisi esillä jossain muun taiteen ohella? Jos joku lökäpöksy taitelisi oman talonsa tai varastonsa graffiteilla, sitä paheksuttaisiin silti. Vaikka he maalaisivat graffiteilla omassa pihassaan olevan käyttökelvottoman autonsa, se olisi silti kamala. Graffiti taide olisi kuitenkin rumaa, vaikkei sitä olisikaan maalattu toisen omaisuuteen, joten miksi silloin pitäisi välittää, että minne kuva maalataan, kun vastaanotto on aina sama, eivätkä ihmiset muuta mielipiteitään kuitenkaan. Nuoret, jotka tekevät taidettaan kaikkien nähtäväksi rikoksen kautta ovat ehkä juuri sellaisia, jotka saavat minun mielenkiintoni heräämään. Ehkä puolustan heitä siksi, että graffiti maalaukset kuuluvat minun kulttuuriini ja tiedän etteivät ne satuta ketään. Olenko silloin epäoikeudenmukainen?

Äitini sanoi, että:" Jos sä hyväksyt yhden rikoksen, sä hyväksyt sillon kaikki. Ihminen ei voi leikkiä tuomaria ja hyväksyä tietynlaisia rikoksia hyväksymättä sillon niitä kaikkia". Minä en ole samaa mieltä tai ehkä olen sitten vielä sen verran kypsymätön. Minä hyväksyn graffitit, mutten lasten hakkaamista. Joku on maalannut aseman seinään graffitin, mutta sen saa rahalla, työllä ja vaivalla pois. Kun lasta hakataan kotona, silmät ummistetaan ja toivotaan, että kyllä se siitä. Lapsi ei pääse pois tilanteesta, lapsen hakkaajaa ei voida pestä pois. Joskus tuntuu siltä, että graffitit ovat suurempi rikos kuin esimerkiksi lastaan pahoinpitelevä vanhempi. Jos ihmiset kääntäisivät graffiti vihansa ja siihen käyttämänsä energian esimerkiksi naapurissa lasta pahoinpitelevään aikuiseen, niin he huomaisivat, että tässä maailmassa varastojen seinissä komeilevat graffitit ovat aika pieni rikos eikä niiden vihaaminen tule kuitenkaan ikinä poistamaan niitä maailmastamme. Ja, jos graffitit saataisiinkin pois, niin yhteiskunta menettäisi mielestäni silloin jotain todellista. Miksi ihmiset haluavat poistaa maailmasta kaiken erilaisuuden?

Tekstissäni Sotkamo vs. Graffitit syyllistyn yleistämiseen ja yksilöimiseen. Pyydän sitä anteeksi, koska itse vihaan kumpaakin. Se mitä olen kirjoittanut aiheesta pohjautuu kuitenkin siihen mitä olen nähnyt, kuullut ja tulkinnut. Aina ennen Pipefestejä paikallisessa lehdessä valitetaan tulevasta melusta ja sotkusta. Valitettavasti Sotkamo on melko pihi kylä, joka ei mielellään anna kenellekään mitään, mutta ottaa kuitekin silmät kiiluen kaiken mikä tarjotaan ja on saatavilla. Ehkä syy siihen miksi Pipefestit järjestetään Vuokatissa on se, että festit nähdään rahasampona. Tekstissäni yleistän, että kaikki sotkamolaiset vihaavat Pipefestejä, mutta en voi ruveta myöskään yksilöimään, että ketkä kaikki niitä vihaavat ja ketkä taas eivät. Sen voin sekä yleistää että yksilöidä, että sotkamolaiset teinit eivät Pipefestejä vihaa, mutta menevät kyseisiin festeihin vain, koska muutkin menevät. Mutta mitä muuta voi odottaa iskelmäkansan nuorilta? Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti, jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä ja minun mielipiteeni sattuvat vain olemaan todella vahvoja.

_ArkiPäivänVaras_

Miks ihmiset yleistää?
Mä olen tullut siihen tulokseen, että ihmisten mielestä:
1. Hopparit ovat huligaaneja
2. Hevarit ja gootit ovat saatananpalvojia
3. Vähän paljastavampaan vaatetukseen pukeutuvat naiset ovat huoria
4. Ulkonäöstään hyvää huolta pitävät heteromiehet ovat homoja

Haloo, kaikki ei oo sitä miltä näyttää. Mä esimerkiksi saan paheksuvia, uteliaita ja ehkä joskus hieman pelästyneitäkin katseita ihmisiltä. Okei, mut luokitellaan XXL-vaatetuksen takia lokerikkoon huligaanit ja vandaalit. Mä en kuitenkaan ole sellainen. Kun ihmiset nyt kerran on luonut järkkymättömän mielipiteensä lökäpöksyistä, miks kukaan kyseistä genreä edustava vaivautuis muuttamaan sitä? Ajatelkaas, kansalaiset, Te olette omilla ennakkoluuloillanne ja älyttömillä ajatuksillanne tehneet pelkäämistänne erilaisista ihmisistä sitä mitä he ovat. Meillä erilaisuutta edustavilla ihmisillä on meidän vaatteet ja aatteet. Sä, joka yleistät meitä tai oot kuullut äidiltäs valmiiksi muokatun mielipiteen meistä, mille sä perustat sun inhon, vihan tai pelon meitä kohtaan? Ootsä varma ettei se olekaan vaan kateutta, koska itse et uskalla irtautua massasta? Eikä kaikkee merkitse vaan ne vaatteet, tärkeempää on ne aatteet. Ja niitä aatteitakin tärkeempää on se, että ne tulee sydämestä.

Mä oon kuullu erään viisaan jätkän räppäävän näin:"Läheisteni puolest oon aina huligaani", mä allekirjotan ton. Lökäpöksy voi olla huligaani jonkun hyvän asian vuoksi.

_ArkiPäivänVaras_

Argh, mitä mä teen aina väärin, kun saan aina suuni avattua kaikille, itseni mukaan lukien, pahan mielen ja aggressiivisen olon aikaan? Ilmeisesti mä avaan suuni väärään aikaan, sanon väärät asiat väärällä tavalla väärille ihmisille. Mä olen miettiny asiaa aina, kun näin on käynyt. Tulos, johon mä olen päätynyt ei vakuuta edes mua itseäni. Mä voisin sanoa, että mä vaan oon luonteeltani temperamenttinen, pippurinen ja tulinen. Että mä teen ennen kuin ajattelen. Hah, ei vakuuta? Ei muakaan. Mä en ole temperamenttinen, pippurinen tai tulinen. Mä ajattelen aina ensin, ennen kuin teen mitään. Mä olen kyllä luonteeltani vahva tahtonen - tiettyyn rajaan asti, joka on ylitetty jo monesti - ja mä tiedän mitä mä haluun. Teoilleni mulla ei ole mitään selitystä. Ei edes huonoa, valheellista tai läpinäkyvää. Mut oikeestaan mitä sitä turhia edes miettimään. Vaikka mä tietäisin, että miks mä pilaan ihmisten päivän ja hyvän mielen ei se silti muuttais mitään. Ihminen ei voi olla jotain muuta kuin mitä se oikeesti on. Mä olen aina inhonnut sellasia ihmisiä enkä todellakaan aio liittyä siihen kaartiin. Mun on vaan hyväksyttävä, että mä olen tällainen. Muilta mä en sitä vaadi, mutta toivoisin kuitenkin jonkinlaista ymmärrystä. Mä olen saanut kuulla pikkusisaruksilta, että mua ei kaivata mun perheeni luona ja, että mun vanha huone ei enää ole mun ja tuskin kukaan haluaa mua, tai ketään, nurkkiinsa loisimaan kuukausiksi. Toisin sanoen, mua ei haluta eikä kaivata minnekään. Se tuntuu ikävältä. Se tuntuu pahalta. Se tuntuu musertavalta. Se tuntuu synkältä. Se tuntuu hirveeltä. No joo, siltä se tuntuu just sillä hetkellä, kun kuulee, ettei sua haluta minnekään. Kyllä mä tiedän, että suutuspäissään ihmiset sanoo kaikkee sellasta, mitä ne ei tarkota. Mut silti sitä jää vaan märehtimään ja siitä pahottaa mielensä. Mä voisin pysyttää mun pahotetusta mielestä ihan hirveen shown, mutta se ois hyvin älytöntä.

Ehkä mä sitten vaan jatkan mietiskelyä.

_ArkiPäivänVaras_