IRC-Galleria

... tai niin mä haluaisin uskoo. Pystyä uskomaan. Se on vaan niin kovin vaikeeta.

Masennuslääkkeet vaihdettiin uuteen, taas pitää odottaa, että vaikutus alkaa.

Missä on niiden ystävien kädet, jotka lupas pitää mun käsistä kiinni? Luvattiin, ettei otetta irroteta. Nyt mä tunnen kädessäni vaan tyhjää. Tunnen ne arvet, haluaisin tehdä niitä lisää. Tai en niitä arpia, koska ne nähdään. Haluaisin purkaa tän kaiken pahan olon tarttumalla taas veitseen. Veitseen, jolla voisin vuodattaa sen pahan olon ulos. Hetken olo onkin hyvä, mutta sitten tulee katumus. Hirveä morkkis, miten saatoin olla niin heikko?

En mä selviä tästä taistelusta yksin. Elämäni ihmiset eivät kuule. Eivät halua kuulla. Niitä pelottaa, ne ei tiedä miten suhtautua. Muakin pelottaa. Ketä ei pelottaisi?

"Ja muistan, ku meit ei erottanu mikään, joka ikisen hetken ku sain sust kiinni pitää. Ehkä vaikeet uskoo, mut mä edelleen välitän, miten kaikki meni, kelaan edelleen mä sitä"

"Miksei koskaan pysty tajuta ajoissa? Miks tarpeeks arvostaa toista vast sit ku se on poissa? Just sillon, ku virheit ei voi korjaa enää, liian helppo pitää kaikkee itsestäänselvyytenä. Hassuu, miten yhes hetkes kaikki muuttuu, yhes meil oli niin paljon, mut nyt se kaikki puuttuu. Mut kai täst kaikest selvii jotenkin ja kaiken tän jälkeen ollaan vahvempii jotenkin. Ja tuut ain olee mun sydämes se pala, mis saan sut taas hymyilee, saan sua taas halaa"

"Niin monet sanat edelleen kaduttaa mua, oikeesti ikin ei ollu tarkotus satuttaa sua. Anteeks"

_{Mulla on sua ikävä, toivottavasti sulla on kaikki hyvin.}

Onneksi mun on aina ollut yllättävän helppo puhua tuntemattomille ammatti-ihmisille. Tiistaina kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja tuli niin vapautunut fiilis, vaikka samalla ahdistikin melkoisesti. Se, että itse tietää jonkun ammattilaisen tietävän ja auttavan, tekee omanlaisensa vapautuneen olon.

Sairaanhoitaja teki masennustestin, josta sain 39 pistettä. Sillä testillä 31-43 pisteväli tarkoittaa vaikea-asteista masennusta. Itse tiesin olevani melkoisen masentunut, mutta ääneen sanottuna tulos yllätti kyllä. Ja pelotti myös.

Sain samalle päivälle ajan lääkärille, sillä sairaanhoitaja oli sitä mieltä, että lääkkeet tarvittaisiin.

Lääkäri teki omanlaisensa haastattelun ja päätelmänsä ja määräsi mielialalääkettä keskivaikeaan masennustilaan. Vaikea-asteista masennusta ei ilman osastojaksoa voi noin vain diagnosoida ja vaikka keskivaikea masennus kuulostaa omaan korvaan pahalta niin kyllä vaikea-asteinen olisi kuulostanut vielä pahemmalta.

Huomenna saan lääkkeen apteekista haettua, toivottavasti sivuvaikutuksia ei ilmaantuisi, ainakaan fyysisiä. Mietin väkisinkin, että kuinka sellaisen taakan sitten vielä kestän, varsinkaan, kun apu ei ole välitön, tuloksia näkyy vasta noin kuukauden kuluttua käytön aloittamisesta.

Sairaanhoitajan luona tulen käymään viikottain. Odotan jo seuraavaa käyntiä, sillä siellä on turvallista puhua eikä minun tarvitse pelätä sitä, että kuormittaisin ihmistä liikaa. Läheisetkin saavat hieman hengähtää.

3.12. on pikkusiskoni synttärit. Olen kovasti niitä suunnitellut ja järjestellyt ja nyt tuntuu siltä, että haluaisin ajan pysähtyvän tai edes hidastuvan. Pippalot ovat minulle siskoni vuoksi tärkeät, mutta nyt en jaksa edes ajatella niitä.

Eilen pilasin erään juhlien olennaisen elementin ja normaalisti olisin raivonnut ja itkenyt ja ollut äärimmäisen pettynyt. En jaksa edes surra asiaa, niin uupunut olen. Toki toivon, että saan tuon elementin korjattua ja haluaisin päästää ulos kasan tunteita, mutta miten voisin päästää ulos mitään sellaista, joista on vain rippeet jäljellä?

Toivon, että saisin energiani takaisin. Lauantaista asti on tiskialtaaseen kertynyt astioita tiskattavaksi. Joka päivä olen katsonut tuota vuorta ja päättänyt, että tiskaan sen. En kuitenkaan ole jaksanut edes tuolilta nousta.

Toivon kovasti, että tämän päivän aikana saisin tuon tiskivuoren pestyä. Eilen sain laitettua kaikki likaiset pyykit koneeseen ja vieläpä kuivumaan asti.

On ollut melkoinen järkytys huomata, että itsestäänselviinkin pieniin arjen askareisiin täytyy kerätä suuret määrät voimia eivätkä ne edes loppujen lopuksi riitä.