IRC-Galleria

SORI VAAN, JOS MEIDÄN KAHDEN VÄLISET KESKUSTELUT ON NYT JONKUN ELÄMÄÄ TAAS VAIHTEEKSI HÄIRINNYT! OLEN TODELLA PAHOILLANI OMISTA MIELIPITEISTÄNI JA VARSINKIN SIITÄ, ETTÄ OLEN VIELÄ SATTUNUT KIRJOITTAMAANKIN NE KAIKKIEN NÄHTÄVÄKSI. MIELIPAHALTAHAN TOSIN VÄLTTYY, JOS LAITTAA SEN UTELIAISUUDEN KAAPPIIN.
ANTEEKSI, ETTÄ OLEN VAIN IHMINEN.

Olen saanut niin paljon paskaa niskaani, että yksi uusi lasti ei tunnu missään. Minulla ei ole mitään menetettävää, joten minua ei kiinnosta, jos joku ihminen ottaa mielipiteistäni itseensä. Ongelmahan on silloin hänen.
Omalla tavallani olen kuitenkin hieman otettu siitä, että minun elämäni ja mielipiteeni ilmeisesti jotakuta jollain, melko varmasti negatiivisella, tavalla kiinnostaa. Olen aina tiennyt olevani jonkun silmätikku ja se, että olen saanut minua vihaavan ihmisen kiinnostumaan tekemisistäni ja mielipitestäni on mielenkiintoinen tieto. Mielipiteeni eivät kuitenkaan muutu, joten ehkä elämästäni kiinnostunut ihminen saa vielä jotain moitittavaa minusta elämänsä ratoksi.

_ArkiPäivänVaras_

5.12.2008
Rähinä Live'08 @ Nosturi, Helsinki

Ensiks olin varma, että joku menee vikaan ja, et mun pitää jättää kauan haaveilemani Rähinä Live väliin. Onneks asiat kuitenkin meni lopulta parhain päin. Tosin vasta muutamien vastoinkäymisten jälkeen.

Mä ja Henni lähettiin perjantaina kohti Riihimäkee. Ekaks me myöhästyttiin aamulla dösästä, ku se lähti kolme minuuttii etuajassa. Päästiin kuitenkin rautsikalle Kajaaniin ja hypättiin sit junaan. Kouvolassa piti vaihtaa junaa. Vaihto onnistu hyvin, mutta meijän paikalla istu joku esiteiniämmä jonkun laatikon kanssa. Ikää sil oli ehkä joku kymmenen, mut käyttäyty, ku joku kapina-angstiapinateini. Ei edes vaivauduttu häätää sitä pois. Istuttiin sitten junan eteisessä. No problem. Sit seuraava vaihto oli Lahdessa. Juna oli ekaks kakskyt minaa myöhässä. Sit se saapu ja hypättiin sitten Hennin kanssa taajamajunaan. Kuultiin, että juna lähteekin Stadiin. Hypättiin pois junasta ja juostiin sen takana olevaan eri junaan. Se oli sentään the right one. Päästiin Riksuun ja ajateltiin leikkii rikkaita penskoja ja hypätä taksiin. Paitsi, että asemalla ei ollu yhden yhtä taksia. Päätettiin kävellä Makuunin taksitolpalle. Ei mitään. Mä rakastan pikkujoulu aikaa. Lähettiin sit kiitää iha sairasta vauhtia Emmille. Päästiin perille ja sanoin sit Emmille, että mennään taksilla asemalle. Perillä Emmi meni ostaa junaliput. Sit, ku liput oli kustannettu, niin mä katoin jostain kumman syystä asemaravintolaan. Ovesta oli tulossa just ulos joku mies, jolla oli musta pipo, jota koristi valkonen R. Mä tiesin, ettei se voinu olla kukaan normaali jannu. Ovi aukes ja tadaa, Brädihän se sieltä tallusti. Se oli puhelimessa ja katto meitä pitkään, ku kyylättiin sitä. Emmillä nous hymy korviin ja siinä se yritti sit selittää puhelimessa Hennille jotain. Haha! Tosin mulki meni pasmat ihan sekasin. Okei, lähettiin sit junaan. Koko matkalla ei edes tullu konnaria, joten kakskymppii meni ihan hukkaan.

Stadissa sit mentiin Mäkkiin syömään ja pyörittiin Forumissa. Piti pulittaa kaks euroo, et molemmat päästiin vessaan. Ryöstöä! Sit lähettiin dallaileen kohti Nosturia. Emmi ei halunnu mennä sporalla eikä siin mitiih. Käveltiin Eerikinkatua ja sit Hietalahdenkatua ja sit me oltiinkin eksytty. Nähtiin sit kutos spora ja päätettiin mennä sit sillä perille. Kuski oli, et:"Minkäslaista lippuu te tarviitte? Haluutteko kertalippua, seutulippua vai ratikkalippua?" Emmi oli siin sit, et:"Semmoset liput joilla pääsee mahollisimman lähelle Nosturia ja vaan tän yhen kerran". Kuski katto meitä silleen O_o ja sano sit, et:" Joo se on kaks euroo, mut helpommin pääsette, ku käännytte tosta oikeelle, niin se on siinä". Haha, harvinaisen tyhmää porukkaa mekin. Siinähän se oli aika lailla nurkan takana. Oltiin käveltykin sen ohi jo aiemmin. Kello oli 19.30 ja jonoo oli jo ihan kivasti. Sitten järkkäri tuli ja sano, että oikeenpuoleisesta ovesta menee, ne jotka on tilannu liput Tiketistä tai Lippupalvelusta. Vasemmalle ne, joilla on tekstari- tai itsetulostettu lippu, nimi vieraslistassa tai hyvä selitys. Joku muija siin meijän takana sit oli, et:"Mun kaveri on pannu Cheekin kans", oltiin Emmin kans silleen, et en naura tolle pellelle. Tais tytskyltä unohtuu, että nimenomaan sen kaveri on kuksinu Cheekin kanssa, eikä se ite. Jos kaveri kuksii jotain räppärii ja sillä saa nimensä tapahtuman vieraslistaan tai vastaavaa, niin hallelujah. Säälittävää pätemistä ja lapsellista käytöstä, kun täytyy retostella sillä, että on päässy kuksimaan. Mä noin niinku henkilökohtasesti haluisin kuitenkin sänkyyn sen Jare-puolen kanssa enemmän, kun sen Cheekin.
Jep, sakset auki.
Päästiin sisään, tokaan riviin ja ootettiin sit siin viel kaks tuntii, levyjä sen ajan pyöritteli homeboy Kofi. Jalkaparat. Siinä ootellessa Emmi sit katto ylös, jossa on anniskelualue ja sano, että:"Noi voi sylkee tuolt meijän päälle". Mä olin siin sit, et:"Onneks mul on hattu".

Sitten, vihdoin ja viimein lavalle kuulutettiin Uniikki. Energia rupes heti virtaamaan. Mä olinkin miettiny, et kuka Uniikilla ois mukana lavalla. Mä todella hämmästyin, kun se sano tuplaajansa olevan Gabriel, tuttavallisemmin Niko. Kesti vähän aikaa, et hoksasin lavalla tanssivan henkilön olevan Gbrl. En kyl ois tunnistanu, vaikka tutulta se näyttikin. Uniikin setti kesti vaan vajaan puol tuntii ja harmitti, ku se sit jätti lavan. Ois ollu kiva, et se ois vetäny jotain biisejä sen esikoislevyltä, mut toisaalta sen lyhyt settinen keikka sai mut janoomaan vaan lisää ja odottamaan entistä malttamattomampana sen tulevaa kuopusta. Niin, levyä siis.

Seuraavaks lavalle asteli Ch-Ch-Cheek. Oli kyl aivan mahtavaa, kun en ollu nähny sitä kahteen kuukauteen. Valehtelematta voin sanoo, että se näytti tunnistavan mut. Aina, kun se katto mua sekunninkin pidempään, ku jotain toista, niin se tuntu ihanalta. Enkä mä kyl taaskaan jääny ilman sen hymyä. On upeeta, ku muistaa jo sen biisilistanki ulkoo. Fiilis oli aivan mahtava. Yks kohokohta oli se, kun Cheek pyys Tasiksen sen kanssa vetämään Tuhlaajapojan. Tasiskin näytti taas siltä, kun joskus nuorena, liimaletti oli poissa ja oli se vaan niin söpö. Cheek vilkuili kelloaan siin välillä. Sille oli buukattu samalle illalle kaks keikkaa, joista se toinen oli Hyvinkäällä Klubilla. Siin oli sit taas Brädin ja TS:n välinen kilpailu meneillään ja mä ja Emmi sit jouduttiin Brädin puolelle taas kerran. Jätkät oli kuulemma vittuillu sille koko päivän ja meijän piti siin sit näyttää keskisormee niille ja TS:n puolelle. Sen jälkeen huudettiin ja kiljuttiin ihan kympillä. Sit TS:n vuoro tuli ja se sit käski oman puolensa lähettää lentosuukon Brädin puolelle, koska he eivät kuulemma olleet ihmisvihaajia. Oli kyl taas hienoo. Ei millään malttais oottaa seuraavaa keikkaa.

Sitten tuli Timo Pieni Huijaus. Timotuksella oli kans mukana Gbrl. Sil ei ollu enää päässä niitä pikkulettejä mitkä sil oli Blockfesteillä. Oli kyl ihan mahtavaa nähä se ihan omalla keikallaan. Taas ikävä sitäkin miestä. Päässä pyörii vaan:" Neiti hei, neiti heihei". Awww, se oli jotenkin niin suloisen kuulonen. Timollakaan ei ollu mitenkään hirveen pitkä settinen keikka, mikä kyl harmitti. Vikana se veti Räkis-biisin ja sano siin sit, et Cheek oli saanu ihmisille bilefiiliksen päälle, eikä se halunnu jäädä yhtään vähemmälle. Siinä sit vedettiin Räkis ihan sairaan nopeella temmolla ja bilefiilis takuulla voimistu vaan entisestään. "Oho, sammakko".

Timon jälkeen paikalle tepsutteli Asa. Oli tosi mahtavaa kuulla sen vetävän Kläk kläk, Pojat teki soppaa ja Räppärin ilo. Se oli niin ihana hymyillessään.
Jotenkin mä toivoin, et Jussi Valuutta ois tullu vetää sen kans joltain Pommi levyltä jonkun biisin. Mut ei. Asa veti biisit hymy korvissa ja hyvä fiilis pysy edelleen. Vikana biisinä se veti Punaisen tiilin ja se sai sit jengin täysillä mukaan. Nam.

Vikana lavalle asteli Fintelligens. Oli fantsua kuulla biisejä uudelta albumilta. Ihan hyvin ne toimi livenä, useempien keikkojen jälkeen ne tulee vamasti kuulostamaan mun korvaan mahtavilta. Ela rikko kaks mikkiä. Mä odotin, että Tän tahtiin biisiin tulis feattamaan Valuutta. Ela sano siin sit, että Jussi ei voinu nousta lavalle, koska oli niin kännissä. Mahtavaa. Oli ihanaa nähä niitäkin. Heruuksin jälkeen me sit lähettiin, et kerettäis Emmin kans junaan.

En oo ikinä jättäny keikkaa kesken ja tuntu tosi pahalta lähtee. Me myöhästyttiin kahella minalla junasta ja ootettiin siin sit tunti, et päästään seuraavaan. Ku me päästiin Riksuun, niin kaikki taksit oli ajossa. Dallailtiin sit Emmille ja varmaan joskus neljän maissa aamuyöllä sit päästiin koisaamaan.

Oli aivan mahtavaa, ens vuotta odotellessa.

TPH, tee se vitun levy!

Huutakaa Räähinä!

_ArkiPäivänVaras_

TV-sarjoissa toisilleen luodut löytää toisensa. Kirjoissakin syntyy aina romansseja. Ihmiset mun ympärillä elää rakkauden hurmiossa. Mä tunnen itteni outolinnuks niihin romanssissa eläviin verrattuna. Mä en tiedä enää, et oonks mä lintu vai kala. Hetken mietittyäni mä tuun tulokseen, että mä oon vaan elämän pohjamudissa möyrivä, edustamani kulttuurin takia vielä nykypäivänäkin ehkä jopa hieman pelottava olento.

Viimeset kolme vuotta on ollu mun elämäni vaikeimpia. Välivuoden aikana ne synkimmätkin ajatukset nous pintaan ja kaikki tuntu yhdentekevältä. Koska millään ei ollu enää mitään merkitystä, niin minkä takia kamppailla? Kun perhe ja ystävät ei riitä enää syyks jatkaa elämää, niin mitä väliä on millään? Mitä järkee on kamppailla henkensä edestä, kun kuitenkin löytää ittensä lyötynä sieltä pohjalta makaamasta? Mä nousin pohjalta, ostin hyvät kengät ja alotin uuden matkan. Nyt mä oon taas liian lähellä sen pohjan reunaa. Mä oon ollu siellä kerran, enkä haluu enää ikinä tippua sinne uudestaan. Kuka pelastais mut? Tai voisko joku edes heittää mulle köyden, et mä pääsen sen pohjan yli? Vai pitäskö mun vaan yrittää rakentaa silta sen pohjan yli omilla saavutuksillani ja ylpeyden aiheillani? Miten mä ikinä pystyn siihen yksin ja onks mun edes pakko pystyä?

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan kohtaan. Mä pelkään, että tässä mun elämäni myrskyssä se sama salama iskee täsmälleen samaan kohtaan pian. Mä pelkään, että sen salamaniskun jälkeen mä löydän itteni taas sieltä pohjalta. Mitä enemmän mun elämässäni myrskyää, niin sitä enemmän sinne pohjalle sataa vettä. Mä en osaa uida ja tuskin edes jaksaisin yrittääkään pysyä pinnalla. Loppujen lopuks taas yhden ihmisen elämän pohja ois täyttyny ja vienyt siellä räpiköineen ihmisen mennessään. Jos mä en saa elämäni suuntaa käännettyä, niin mun pitää pukee päälleni pelastusrengas ja toivoa, että joku vetää mut kuivalle maalle.

Vaikka mä tiedän, ettei mua voi pelastaa kukaan muu, ku vaan mä itse omalla tahdonvoimallani, mä toivon sitä silti salaa. Mä oon kyllästyny olemaan yksin. Ei mul oo, ku vaan muutama ystävä ja perhe ympärilläni. Mä oon jankuttanu itelleni, että sitten, kun mä saan elämäni kuntoon, asiani järjestykseen, niin mä voin ruveta panostamaan jonkinlaiseen ihmissuhteeseen. Muutama päivä sitten mä hoksasin, että oon vaan huijannu itteeni. Mä oon yrittänyt vaan siirtää sen tosi asian mielestäni, että ehkä mä tuun olemaan loppuelämäni yksin. Mä en oo mikään Miss Universum, mä en pue päälleni mitään roiskeläppää legginsien kera, eikä mussa ole mitään muutakaan vastakkaisen sukupuolen silmiä hivelevää. Johtuuko sen mun vaatteista? Vai aatteista? Onks mun hiukset väärän väriset ja pitäskö mun heittää silmälasini veke? Pitäskö mulla olla hillittömät puskurit ja joka käänteessä haarat levällään? Jep, mä en oo mikään Miss Universum ja mun vaatteetkaan ei oo glitterein koristeltuja paljastavia toppeja eikä just ja just pikkarit peittäviä minihameita. Mun housut roikkuu ja paljastavin vaatepari mulla on öisin käytettävät yötoppi- ja bokserit. Mun aatteet kulkee rakastamani kulttuurin mukaan ja mä oon sille lojaali. Mä oon tätä henkeen ja vereen ja voin vaan pudistella säälivästi päätäni, jos vastakkainen sukupuoli ei sitä ymmärrä. Mä tiedän kuka mä oon, enkä tuu koskaan vaihtamaan kulttuuriani, aatteitani enkä vaatteitani edes vastakkaisen sukupuolen edustajan suklaasilmiä vastaan. Ai miks? Koska lojaalius on mulle enemmän, kun sana.

Jos persevähänvilkkuukunhameonniinlyhyt-naiset pukeutuis esimerkiks nunnan kaapuun, niin olisko ne sillon miesten suosiossa? Kasvojensa puolesta ehkä, joten seuraa seuraava jatkokysymys: Onko se niin, että luonne ei vaikuta, ratkase tai merkitse yhtään mitään? Just nää tyhjäpäiset glitteritytskyt on aina niitä koulun suosituimpia. Luonne niillä on paska, mutta kukaan ei välitä siitä, koska ulkonäyllisin avuin kyseiset tytöt luovii ittensä poikien suosioon. Kun vaan huulet on törröllään ja haarat auki heti, kun eka kiinnostuksensa ilmaissut poika on näköpiirissä, ei muuta tarvita. Baareissakin ne persettään tanssilattialla keikuttavat ja suusta suuhun matkaavat naiset on miesten ykkösvalinta. Johtuuko se siitä, että kukasta kukkaan lentävät naiset on helppo ja lähes aina varma saalis? Eivätkö miehet uskalla puhua niille ns. kilteille, arvonsa tunteville naisille, koska lopputulos on vain iso kysymysmerkki? Kaulassa roikkuvat yhden illan panot ovat tietenkin turvallisempi vaihtoehto. Miehet säästävät kasvonsa, kun illan päättyessä mukaan lähtee kieltään miehen kurkussa vispaava missi. Eihän kukaan halua tulla torjutuksi.

Useiden naispuolisten galleristien päiväkirjojen sivuilla on puu, joka kertoo, että puun yläoksilla olevat omenat ovat kauniita ja herkullisia, mutta pojat eivät uskalla kiivetä ylös hakeakseen niitä. Niinpä he tyytyvät alaoksilla sijaitseviin huonompiin omeniin. Ehkä tytöt ja naiset, jotka sijaitsevat vertauskuvauksellisen puun mukaan yläoksilla, ovat tabu miesten keskuudessa. Ehkä miehet eivät uskalla yrittääkään poimia niitä kilttejä, prinssejään odottavia linnanneitoja, koska pelkäävät, että he eivät ole näiden helmien arvoisia. Varma potti sijaitsee usein lähempänä ja turvallisemman matkan päässä, joten korkeilla oksilla istuvat neidot vakuuttuvat yhä enemmän siitä, että he ovat niitä linnanneito-satujen sammakoita. Alaoksien noidat keräävät kilpaa pisteitä kikattelujen välissä. Mä lopetin oman prinssini odottamisen jo vuosia sitten. Mä vannoin itelleni, etten koskaan itkis poikien takia. Kaks on aiheuttanu särön mun sydämeen, mutta rikki ne ei sitä oo saanu. Mä kävelen edelleen pää pystyssä ja luotan siihen, että kun on sen aika, niin joku prinssi Rohkea uskaltaa kiivetä sinne puun latvaan ja laskee mut mukanaan alas. Ja, ku tarkemmin ajattelee, niin ei sen tartte olla edes prinssi.

"Elä täysii sun elämää, joka hetkest nauti. Älä kelaa liikaa, sä saat ne ovet auki. Anna auringon paistaa, käännä kasvos sille. Älä tsiigaa taakses, anna tuulen viedä sinne"
- EMP<3

_ArkiPäivänVaras_

Mulla on kädessäni hamahelmistä ja mustasta kuminauhasta tehty käsikoru. Sen korun on tehny joku lapsi iltistä, jossa mä olin vajaan vuoden töissä. Aika ajoin mun olo muuttuu haikeeks, kun mä mietin sitä vuotta iltapäiväkerhossa. Vaikeuksien kautta mä selvisin ja kasvoin henkisesti todella paljon. Kun vastuulla on yli kakskyt lasta eikä kokemusta oo laisinkaan, niin kyllä se vähän pelottaa. Mä meinasin jo luovuttaa, mut niiden lasten takia mä jaksoin. Se koru motivoi mua jatkamaan, vaikka ois vaikeeta. Se koru antaa mulle voimaa. Se koru auttaa mua muistaa hyvät asiat mun elämässäni.

Lapset on rehellisiä ja sanoo asiat suoraan just niinku ne ne näkee. Mä mietin, että mihin se lapsuusajan suorasukasuus ja rehellisyys ihmisten kasvaessa oikeen katoo. Asiat sanotaan usein kierrellen ja suusta pääsee muitakin, kun vaan valkosia valheita ja vihreitä sammakoita. Kun mä olin iltissä töissä, niin mä muistan, kuinka lasten suorasukasuus rasitti joskus todella paljon. Jos olit epäonnistunut jossain, niin sait varmasti kuulla siitä lapsilta. Kerran yks tyttö kysy multa, että miks mä käytän venyviä housuja. Lapsen tulkinta lökäreistä sai mulle hymyn huulille ja mä yritin selittää, että se on vaan mun tyyli. Tää samainen tyttö myös ihmetteli isonsiskonsa kanssa, että miks mä muutan pois. Mä sanoin, ettei mulla oikeestaan oo kavereita Sotkamossa, johon tytöt tokas, että:"Me ollaan sun kavereita". Lasten suusta tulevat pienet sanat lämmitti mun sydäntä. Tieto siitä, että mä olin ansainnu lasten luottamuksen toi eräänlaista ylpeyden tunnetta. Mä huomasin myös, että lapset on todella tarkkoja. Ne huomaa asioita, joihin aikuiset ei edes kiinnitä huomiota. Kerran, kun multa oli lyhennetty etuhiuksia, niin yks tyttö sano, että:" Sä oot leikannu noi otsahiukset" ja sen jälkeen se kysy, että kuka leikkas. Ero entiseen ei ollut edes mitenkään hirveen iso. Siis niissä hiuksissa. Mun elämässäni taas ero entiseen tuntu miljoonilta kilometreiltä. Sen vuoden aikana mun elämälläni oli tarkotus ja mulla oli hyvä olla. Yläaste aikaisten menetettyjen kavereiden tilalle tuli uusia, parempia ja kypsempiä ihmisiä. Ne ihmiset osas tukee, eikä ne päästelly suustaan lapsellisia uhkailuja tai suuria sammakoita. Asiat sanottiin suoraan ja niiden tyyppien kanssa mulla oli oikeesti hauskaa. Sen yhden ainoan vuoden aikana mä kypsyin enemmän, kun ikinä ja tunsin oloni paremmaks, ku moneen Sotkamossa vietettyyn vuoteen.

Sinisistä hamahelmistä, mustasta kuminauhasta ja luottamuksesta tehty käsikoru on yks mun tärkeimmistä esineistä. Muista ihmisistä se varmaan näyttää kömpelöltä eikä se oo edes muotia. Mulle se koru edustaa lapsen ja aikuisen välistä luottamusta. Se koru on mun henkilökohtanen kasvukertomus. Se koru muistuttaa mua siitä, että vaikeuksista huolimatta mä selviin ja tuun lopulta voittajana maaliin. Se koru auttaa mua uskomaan parempaan.

"Et saa mua kaatuu, kestän lyönnit vaik ne sattuu. Mä uskon parempaan ja siks laulan mun laulua" - Kapasiteettiyksikkö<3

"Mul on mun oma onneni käsissä näissä, ja luja ote siitä en varo en väistä. Mä valitsin nää kengät ja vaik ne painaa, syteen tai saveen tuun kulkemaan niis aina. Mul on mun oma onneni käsissä näissä, ja luja ote siitä en varo en väistä. Mä valitsin nää stiflat ja vaik ne painaa, syteen tai saveen tuun kulkemaan niis aina " - Elastinen ja Timo Pieni Huijaus<3

_ArkiPäivänVaras_

Mä löysin vanhoja luokkakuviani porukoiden muuton yhteydessä. Kun mä katon kuvissa olevia lapsia, niin mun kasvoile nousee väkisinki hymy. Mä muistan melkein jokaisten kuvien lasten nimet, vaan muutaman mä oon unohtanu.

Harmi ettei kaikki luokkakuvat oo enää tallessa. Ekassa löytämässäni luokkakuvassa taulussa lukee: PELTOSAAREN ALA-ASTE 2 A ja 24.9.98. Siinä kuvassa mä yritän jostain kumman syystä olla hymyilemättä, tai sitten mä en vaan osaa hymyillä. Mut on puettu keltaseen kolitsipaitaan, jossa on perhosia. Housut on mulla punamustat. Mieleen tulee kyseinen vuosi ja kaikki mun silloset kaverit. Nykyään mä katon sitä 2 A:n kuvaa ja mietin, että missähän se oransseihin haalareihin ja mustaan paitaan puettu tyttö nykyään viilettää. Mitähän oikeessa reunassa penkillä istuva, sinivalkoseen Batman-paitaan sonnustautunu poika nykyään tekee. Hymy hyytyy vähän.

Seuraavassa kuvassa kaikki näyttää jo paljon vanhemmilta. Kuvassa mulla on vaaleenpunanen villapaita ja siniset farkkuhaalarit. Hiukset mulla on kahdella saparolla. Mä pidän silloisen hyvän ystäväni kanssa kylttiä, jossa lukee: PELTOSAAREN KOULU LK 3A ja 13.01.2000 Meijän takana oleva hevostaulu on aina ollu mun lemppari. Mä en voi olla miettimättä, että missähän mun takana seisova mustaan paitaan pukeutunut, hymyilevä poika tänä päivänä on. Mitäköhän mun vieressä prinssimäisesti polveensa nojaava, violettiin paitaan ja mustiin housuihin pukeutunut poika näinä päivinä tekee. Mä muuten tykkäsin siitä mun viereisestä pojasta tosi paljon ja olin tosi ilonen, kun sen määrättiin luokkakuvassa mun viereen. Hymy hyytyy vähän enemmän.

Seuraavassa luokkakuvassa ollaan taas kasvettu vähän. Taulua pitää taas joku poika ja siinä lukee: PELTOSAAREN KOULU 4A ja 24.01.2001. Kuvassa mun pitkät hiukset on lyhentyny jonkun verran ja mulla on päälläni punanen paita johon on ommeltu kiinni ruudullinen liivi. Housut on mulla ruusukuvioiset. Taas mä mietin, että millasilla teillä taulua pitelevän pojan oikeella puolella seisova, mustaan huppariin ja tummiin farkkuihin pukeutunut, aika lyhyt poika nykyään kulkee. Mä muistan, kuinka mä kerran juoksin sitä karkuun ympäri luokkaa, ettei se vaan pussais. Kiinni se kuitenkin sai. Mä mietin, että mitäköhän vasemmassa reunassa seisova, mustiin vaatteisiin pukeutunut ja aika lyhyt poika nykyään duunailee. Nyt mun suu on enää pelkkä viiva.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo niin isoja. Kuva on otettu koulun kirjastossa ja kyltissä lukee: PELTOSAAREN KOULU 5 A ja 23.1.2002. Kuvassa mun hiukset on vähän lyhyemmät, kun edellisessä. Päälläni mulla on susikuvioinen ruskea paita ja tummat housut. Mun aivot raksuttaa ja mä mietin, että missähän ylärivissä, vasemmassa reunassa silmälasipäinen ja harmaaseen t-paitaan pukeutunut tyttö nykyään on. Mitähän samalla rivillä oranssi paitanen ja punahiuksinen tyttö nykyään tekee. Entäs sitten sen oranssi paitasen tytön edessä oleva silmälasipäinen ja musta paitanen tyttö. Mitähän sille kuuluu? Mun huulet on taipunu alas päin ja kyyneleet kirvelee silmissä. Mun on pakko kääntää kuvat nurin päin.

Vaikka mä en ehkä enää koskaan tuu näkemään näitä ihmisiä, niin ne on aina mun sydämessä.

_ArkiPäivänVaras_

Ootko sä koskaan miettinyt, että kuinka paljon yksi, ihan pienikin kohteliaisuus voi piristää jotakuta? Saada jonkun päivän näyttämään paremmalta ja tuoda hymyn jonkun surullisille kasvoille? Mä oon. Hyvän esimerkin voin antaa mm. IRC-Gallerian etusivukasvoista. Kyllä, mäkin olen lipsunut ja tilannut pärstäni etusivulle, kahteenkin kertaan. Kommentteja tuli jonkin verran. Osa selvää nykyajan nuorison suosimaa älooäl ja ooämgee sanan viljelyä, osa vain lyhyttä ja ytimekästä hyitä, osa jotain pientä postiviista ja se loppu sitten jotain hyvin vaikeasti tulkittavaa jeejeejeejeetä ja jou jouta. Kun itsekin olen käynyt etusivulle tilanneen ihmisen kasvoja katselemassa, olen huomannut lähes jokaisella useita inhottavia ja tarpeettoman ilkeitä kommentteja. Mietin, että mistähän se johtuu. Ovatko ilkeyksiä laukovat ihmiset koskaan tilanneet omaa kuvaansa etusivulle? Ehkä heillä ei uskallus riitä. Ne joilla sitä on ja jotka uskaltavat rohkeasti näyttää sen, eivät ansaitse loukkaavia ja inhottavia kommentteja ihmisiltä, joilta rohkeus ja uskallus puuttuu. Jos etusivulla olevan ihmisen naama ei miellytä, niin pakkoko sitä on silloin tuijottaa? Mullekin tulleet inhottavat kommentit eivät muuta mun naamani, ulkomuotoani, vaatteitani tai aatteitani. Joten, kun tekee mieli kommentoida etusivukasvolle jotain, niin laita jokin pieni positiivinen ja mieltä ylentävä sana, lause tai pätkä runosta tai laulusta. Ilkeät sanat voi jättää sinne päähänsä, koska kuitenkin, loppujen lopuksi, ei ne hyödytä mitään ja te teette vaan itestänne täysiä pellejä arvostelemalla ihmisiä joita kenties kadehditte.

_ArkiPäivänVaras_

...................................tytöt....................................
.........................ovat kuin omenoita.........................
....................Parhaimmat ovat puun ylä....................
..................osassa. Pojat eivät meinaa ylet-.............
...............tää hyviin omeniin, sillä he pelkäävät.........
.............putoavansa ja satuttavansa. Sen sijaan........
.........he ottavat huonoja omenoita, jotka eivät ole.....
..........niin hyviä, mutta helppoja. Joten omenat.........
.............puun ylä osassa luulevat, että heissä ..........
............on jotain vikaa, vaikka todellisuudessa.........
..................he ovat ihmeellisiä. Heidän vain .............
......................täytyy odottaa oikeaa poikaa,.............
.............................joka on tarpeeksi.......................
.....................................rohkea ..............................
......................................kiipeä- .............................
.......................................mään ..............................
.....................................ylös asti.............................
...............Kaikki tytöt kopioikaa omalle sivulle .......

Katsoin tänään Dr. Philin, jossa useiksi päiviksi taloon suljetut rasistit muuttivat käsityksiään vihaamistaan roduista, ulkomuodoista ja seksuaalisista suuntautumisista. Se oli toivoa herättävää. Vai muuttivatko talossa asustelleet ihmiset mielipiteitään vain hetken kestävän julkisuuden vuoksi?

Mä vihaan rasismia. Se on asia, jota mä en voi ihmisessä sietää. Pienessä kylässä asuessani rasismiin törmäsi lähes aina. Mä tunnustan myös olevani rasisti. Tuntuu pahalta olla jotain mitä vihaa paljon. Mun rasismini kohdistuu Sotkamoon. Mä en tiedä, että eroaako mun vihaamiseni millään lailla vihaamastani rasismista, mutta sen sanon, että mun vihani ja vastenmielisyyden tunteeni sotkamolaisia kohtaan ei perustu millään tasolla ennakkoluuloihin. Vuosien varrella mun vihaani on ruokkinut sotkamolaiset itse. Mun vihani ja rasistiset tunteeni perustuvat siihen, mitä mä oon nähny, kuullu ja kokenut. Mä sain tai jouduin nähdä Sotkamossa paljon enemmän - ja kaikenlaista - rasismia, ku ikinä olen missään nähnyt. Iholtaan tummia ihmisiä tuijotettiin. Lökäpöksyt haukuttiin, tuijotuksen ja inhottavien huutojen jälkeen tietysti. Etelä-suomalaisia inhottiin. Venäläisiä inhottiin. Romanit ovat automaattisesti varkaita, tappajia ja pahoja ihmisiä. Homoseksuaaleja ja transvestiittejä kammoksutaan, ihmettelen etten ole vielä kuullut paniikkisten junttien suusta lausetta:"tarttuuko se?".

Se miten mua kohdeltiin siinä pikku kyläpahasessa sai mut katkeraks ja vihaamaan Sotkamoa, sen ihmisiä ja varsinkin siellä puhuttavaa murretta. 1990-luvulla, vielä Riihimäessä asuessani en kokenut koulukiusaamista ennenkuin juuri muuttoa edeltävänä vuonna. En törmännyt rasismia vaaliviin ihmisiin jatkuvasti eikä raha ollut jokaiselle ihmisille se kaikkein tärkein.
Sotkamoon muutettuamme sain heti kuudesluokan ensimmäisenä koulupäivänä tuta junttien kiusaamisen. Se jatkui siihen asti, kunnes muutin hetki sitten takaisin Riihimäkeen. Se loppui, kun jouduin pakenemaan ja jättämään perheeni ja ystäväni.

Mutta tuijotusta mä sain osakseni varsinkin sillon, kun mä löysin hopin tai, kun hiphop- kulttuuri löysi mut. Housujaan roikottava tyttö, joka on kotoisin Etelä-Suomesta oli liikaa. Kaikki mahdolliset seiskasta ysiluokkaan ja vielä siitäkin yli olevat teinijuntit huutelivat ja olivat olevinaan. Sotkamon kokoisessa kylässä juorut kiertää ja syrjäyttää totuuden tieltä, tai syrjäyttäisi, jos ihmiset näkisivät sen verran vaivaa, että selvittäisivät juoruilin kohteelta totuuden. Mutta sen olen oppinut, että suljen korvat ja suljen mielen, kun astun Sotkamoon, jossa rasismi kukoistaa. Se on ainoa keino pitää pää kasassa.

Ja nyt haluan sanoa, että en todellakaan tunne vihaa kaikkia sotkamolaisia kohtaan. Onneksi sielläkin on ihmisiä, jotka ajattelevat myös muitakin kuin vain itseään. Sotkamossa asuvat ystäväni ja hyvät tuttuni ovat sellaisia ja olen heistä todella onnellinen. Onneksi Sotkamossakin on rasistisesta massasta poikkeavia, oman ajatusmaailmansa omaavia ihmisiä.

En puolustele rasistisia ajatuksiani, mutta ehkä niitä ymmäretään nyt paremmin. Enkä myöskään pyydä anteeksi, jos tekstini loukkasi jotakuta.

Älkää te ihmiset ruvetko vihaamaan Sotkamoa mun tekstini tai siitä syntyvien ennakkoluulojen perusteella.

_ArkiPäivänVaras_

Yritän pysyä tyynenä, vaikka kaikki hajoaa käsiin. Kun yhden asian saa järjestettyä, niin toinen puolestaan epäonnistuu. Mä olen parhaani yrittänyt ja on todella rasittavaa, että se ei auta tai vaikuta millään lailla mihinkään. Mitä rahalla tekee, jos ei ole omaa asuntoa? Miten omaa itsenäistä elämäänsä voi edes suunnitella, kun asunto, oma koti on kaiken perusta?

Sanotaan, että jokaisella kolikolla on kaksi puolta. Toinen puoli on kauniin kiiltävä ja toinen puoli taas hämärän peitossa oleva tumma ja kulunut. Mä olen käännellyt mun elämäni kolikkoa, mutta en näe sitä kauniin kiiltävää puolta missään. Missä vika? Ehkä mulle annettu kolikko oli joku vanha, ojasta löytynyt ja sen mukanen myös mun elämästäni tulee. Aurinkoa vasten nostettuna mun kolikkoni ei kiillä. Mun kolikkoni ei ole sievä eikä sen näköistä kolikkoa kelpuutettaisi kaupassa maksuvälineeksi. Tuskin kukaan rahaa tarvitsevakaan huolisi sitä. Niin kuin eräässä elokuvassa kultakolikot olivat kirottuja, niin on ilmeisesti myös munkin kolikko.
Joo, kyllä mä olen yrittänyt pestä ja hinkata kolikkoa puhtaaksi, mä olen yrittänyt unohtaa sen, mutta aina mä löydän sen edestäni. Sen kanssa on vain opittava elämään, mutta entäs, jos elämää ei pysty edes aloittamaa, koska kolikon määrämä kohtalo tekee siitä liian vaikeaa?

Minusta tuntuu, että olen epäonnistut ihmisenä. Epäonnistunut oman, itsenäisen elämän luomisessa. Tuntuu, että olen epäonnistunut tyttärenä, siskona, tätinä, serkkuna, lapsenlapsena, ystävänä, fanina, opiskelijana ja omana itsenäni. Se miten olen epäonnistunut onkin vaikeaa ja ehkä jopa mahdotontakin selittää. Siltä vain tuntuu, vaikkeivät asiat niin olisikaan. Jos asiat voisi vaan kääntää ympäri, jos voisi vain aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta elämän ympäri kääntäminen tarkoittaa myös sen kolikon ympäri kääntämistä. Ja mun kolikko on samanlainen kummaltakin puolelta.

_ArkiPäivänVaras_