Tähän sitä on sitten tultu. Hulluuden partaalle. Tieto lisää tuskaa. Tiedän sen. Ja se vähä selväjärkisyys minussa tietää ja toivoo, että voisin lopettaa ajattelemisen. Selvä järki pelkää ajatuksiani. Kahdesta pääsyystä.
Yksi. Päivä päivältä uskon yhä enemmän ja voimakkaammin, etten kuole koskaan. Tai oikeastaan on vain kaksi tapaa, joilla voin kuolla. Oman käden kautta tai marttyyrinä sodassa, sen alkuvaiheessa. Usko tähän houkuttaa kokeilemaan rajoja. Kaikesta sitä hengissä selviääkin ja entä jos ei selviäkään. Kohta löydän itseni haukkumassa Banditos-jengiläisen prätkää ja nahkaliiviä - jatkosta ei voi olla tietoa. Mikäli olen mitä uskon, selviän siitä kuin koira veräjästä. Arvoitus on vielä sekin, että juoksenko karkuun vai olenko yksinkertaisesti kuolematon.
Kaksi. Oudot visioni siitä, mitä on post mortem, alkavat kiehtoa liikaa. Ei siksi, etteikö tämä maanpäällinen vaeltaminen tyydyttäisi minua, tai että se olisi mitenkään tuskallista tai vastenmielistä. Vaan siksi, että haluan saavuttaa sen jonkin, josta minulla on näkyjä, visioita ja toiveita. päästäkseni sinne mitä on post mortem olisi elämän tässä nykyisessä muodossa lopetettava. Ja post mortem pelottaa aina....