IRC-Galleria

Olen joutunut havaitsemaan MTV:ltä mielestäni jonkin sortin ristiriitaa. Pussycat Dolss'ien musiikkivideolla I Don't Need a Man, on jotakin mystistä. Ensinnäkin kun tytöt siinä niin kovasti laulavat kertosäettä, I don't need a man ja siitä huolimatta keimailevat mitä seksikkäimmissä ja viettelevimmissä vaatteissa. Minulla on siis tähänkin kaikesta huolimatta muutama teoria:

a) Aikaisempiin musiikkivideoihin ja kappaleisiin pohjautuen voisin kuvitella, että laulun sanoma olisikin jotakin siihen suuntaan, että: I don't need a man but I need lots of men. Eli tytöille ei mitenkään kelpaa tai riitä yksi mies, vaan niitä tarvitaan useita. Ja sen lisäksi kukaan tietty mies ei ole sellainen, jota tytöt varsinaisesti jäisivät kaipaamaan.

b) Yksinkertaisesti tytöt ovatkin lesboja. Tai ainakin tahtovat seksuaalivähemmistöjen viestiä. Kertovat kuinka eivät kaipaa miestä (vaan naista) ja siksi keimailevat vähissä pukeissa kihnuttaen omaa trimmattua vartaloaan viettelevän tanssin tahtiin.

c) Tai sitten musiikkivideo yksinkertaisesti tuottaa ristiriidan kyseisen kappaleen kanssa, koska levy-yhtiön isot pomot ovat käskeneet ja Pussycat Dolss't ovat niin tahtoneet, että joka ikisellä musiikkiviedolla on pakko keimailla mahdollisimman seksikkäästi, oli laulun aihe mikä tahansa. Sitähän se taas varmaan on, seksin myymistä musiikin sijaan. Ja ostajiahan löytyy. Ainakin siihen asti kunnes Pussycat Dolls rupsahtaa vanhaksi pieruksi, jonka jälkeen ei ole olemassa kuin marginaaliryhmä, jolle se seksuaalisuus myy. Ja koska musiikkikaan ei ole juuri mistään kotoisin, jää koko PCD unholaan hyvinkin pian, koska joutuvat väistymään nuoremman lihan edeltä.

Seksihän myy niin kauan kuin se on todellakin seksikästä. Jokaisella on oma seksikäs aikakautensa, ja sen loputtua ei käteen jää mitään. Kunpa taas elettäisiin musiikkibisneksessäkin sitä kunnon asenteiden ja uran uurtamisen aikakautta, jolloin jokaista huipulle menijää, voisi todella arvostaa. Siitä että huipulle pääsijä on uniikki yksilö ja siitä että on suuresti tehnyt työtä sen eteen, että on ylipäätään tullut huomatuksi ja saanut levytyssopimuksen.

Silmä kertoo paljon ihmisestä. Kun häntä katsoo silmiin, voi päätellä monia asioita. Valehteleeko, iloitseeko sureeko joku. Nimen omaan mielialat ovat helppoja havaita. Mutta ne perustuvat usein ilmeeseen, jolloin pitää nähdä silmää ympäröivää ihoa. Silmästä voidaan nähdä jotakin, vain katsomalla itse silmämunaa. Tai sitä miltä se näyttää.

Nimittäin masentuneen tai muuten huonolla mielialalla olevan silmä, mutta erityisesti masentuneen silmä on sumea. Ei siis normaalin näköinen. Sumea ja eloton, tahdoton olemaan. Selkeästi väsynyt. Masennusksesta tai muusta pahasta mielialasta toipumisen huomaakin helposti silmän selkeästä kirkastumisesta. Se näyttää terveeltä ja elämänhaluiselta, aivan erilaiselta kuin masentunut silmä.

Kokeile ja vertaa silmiesi väriä ja eloisuutta peilistä katsomalla, kun olet eri mielialoilla ja totea todeksi tai vääräksi.

"Älä tuomitse ettei sinua tuomittaisi" on yksi kelpo raamatun opetus. Vaikkakin teemme elämässämme jatkuvasti erilaisia tuomiota. Luomme mielipiteitä asioista. Joko hyviä, pahoja tai melko neutraaleja. Vähiten tuomitsevaa on pitää mielensä avoimena ja yrittää ymmärtää kaiken peritarkoitus sulkematta pois mitään mahdollisuuksia tai perusteita, oli sitten kyseessä miten hyvä tai paha asia.

Toisaalta liian neutraali suhtautuminen kaikkeen, niin hyvään kuin pahaankiin, luo varsin neutraalin ja värittömän elinympäristön. Mitään ei enää koe millään tavalla. Mikään ei tunnu miltään. Kukaan ei ole enemmän arvoinrn kuin toinen. Ystävät, sukulaiset ja tuttavat - kaikki käsitykset menettävät olennaisen merkityksensä.

Siksi sanonkin, tuomitse, jos on tarvetta, mutta tuomitse oikeuden mukaisesti. Pidä perhe ja ystävät lähellä ja nauti heidän läsnäolostaan. Yritä ymmärtää ja antaa vihamiehillesi anteeksi, heillä on oma näkökulmansa. Luo mielipiteitä asioista. Luo ne niin, että läheisesi voivat olla ainakin osittain samaa mieltä. Pidä siitä huolimatta itselläsi oikeus omaan mielipiteeseen.

Muille saa nauraa, jopa kaveriporukassa. Selänkin takana, mutta naurakaa hyväntahtoisesti. Jokaisen, jolle nauretaan, tulee myös ymmärtää tämä. Ketään ei vihata syyttä. Jokainen voi myös itse pitää huolta siitä, ettei itse joudu naurun alaiseksi. Ei ainakaan niiden, joita itse arvostaa ja joilta kaipaa arvostusta. Mutta muistakaa, että nauru tuo oikeaa iloa ja nauru lähentää. Nauru ei saa muuttua missään vaiheessa rotuvihaksi, tai vihaksi ketään yksilöä tai ihmis- tai eliötyyppiä kohtaan. Edelleenkin pitää muistaa tehdä oikeuden mukaisia tuomioita.

Hyvän elämän itselleen ja ystävilleen saavuttaa parhaiten siten, ettei suoraan hyväksy kaikkia malleja joita meille annetaan, vaan miettimällä kaiken uudelleen itse. Omassa päässään. Ja sitlä pohjalta rakentamalla mieleensä itselleen ja ystävilleen ideallisen elinympärsitön, unohtamatta myös niita kaukaisia eliöitä, joita emme koskaan näe, mutta teoillamme on silti myös heihin etäinen vaikutus.

Josku olisi kivaa olla joku oikein kunnon mafiapomo tai vastaava. Olisi valtaa enemmän kuin laki sallii. Enemmän kuin virallisilla vallanpitäjillä valtakunnassa. Ainakin demokraattisissa valtiossa. Diktatuurissa tai monarkiassa lähtökohta tietenkin olis toinen, mikäli siis olisi valtion johtomies.

Valta kiinnostaa. Eikä aina ole mukavaa mukautua toisten valintoihin ja päätöksiin. Mafiapomolla on valtaa ja tottelevaiset alaiset. Ei edes itse tarvitsisi varsinaisesti käskeä ketään. Sanoo, vain oikeille ihmisille, kuinka asioiden tulisi olla ja niin tapahtuu. Ympäröivä maailma mukautuu.

Vois tehdä mitä haluaa. Se olisi vasta hienoa. Ja mikä parasta, kaikki olisi juuri niin valmistelta, että kaikki mihin ryhtyy, sujuisi kuin tanssi. Ei liikaa hälyä, mutta sen verran apujoukkoja, että homma kuin homma luonnistuu. Voi viettää aikaa niiden kanssa, joiden kanssa haluaa. Ja ne keiden kanssa ei tahdo olla tekemisissä, ikäänkuin häviäisivät koko maailmasta - raa'asti tai hienovaraisesti.

Ei tarvitsisi opiskella. Ja jos tarvitsisi tai opiskelisi huvikseen, olisi helppoa itse määrittää omat arvosanansa. Päästä kurssit kuin kurssit läpi. Muutenkin jos joutuu tilanteeseen, jossa toisella on eriävä mielipide, hoituisi sekin hyvin nopeasti samaksi mielipiteeksi.

Onneksi en kuitenkaan ole kiinni vallan kahvassa. Kolikolla on aina kääntöpuoli...

Jaloissani on jotain vikaa. Ja pljon vikaa onkin. Monia vikoja monelta suunnalta. Ja oikeastaan jotkin ovat vieläpä varsin käsittämättömiä. Olisko jo amputaation paikka.

Normaalisti liiasta seiskelusta ja kävelystä, alkaa jalkapohjissa tuntua epämiellyttävä paine. AIvan kuin niissä olisi liikaa verta. Tekee mieli nostaa jalat ylös. Tekee mieli jalkahierontaa. No. Jalkojen ylös nostaminen ei auta. Korkeintaan estää tunnetta pahenemasta. Hieronta auttaa taas niin kauan kuin jalkoja hieroo. Kuka sitten jaksaisi hieroa koko ajan. Jalkojen vetämätön olo leviää lopulta koko vartaloon. Ei jaksa tehdä mitään. Mikään ei huvita tai kiinnosta.

Uusi iki-ihana ominaisuus on jalkojen kylmä hikoilu. Illalla peiton alla nukkumaan käydessä, alkaa tuntua, kuinka säärien pinnalle alkaa kerrostua märkä, liukas, kylmä, hikinen kerros. Ei minulla ei ole kuuma, eikä kylmäkään. Otan jalat pois peiton alta ja hiki alkaa haihtua. Jalat kyllä kylmenevät, mutta niitä ei palele. Jalat takaisin peiton alle ja hetken kuluttua hikoilu alkaa taas.

Olisiko jokin ruokamyrkytys. Yhdistettynä johonkin muuhun. Jalkojen liikaan tai liian vähään käyttöön. Vähäiseeen venyttelyyn. Nestehukkaan. Ja miksei tähänkin ole ruokakaupan hyllyllä purkillista nappulaa, jolla kaikki vaivat kaikkoaa. Kulkisimme lääkehuuruissa kaikki ja elämä olisi lyhyempi ja mukavampi.

Mikä on kaunista. Mikä sitten tekee siitä kaunista. Miksi muille kaunis ei ole välttämättä minulle kaunista. Luonnollisesti, kuten kaikelle, myös tälle löytyy selitys. Ehkä oikea selitys. Tai sitten ei.

Oikeastaan minulle hyvin harva asia on kaunista. Useimmiten abstraktit asiat on minulle paljon helpompi kokea kauniina. Sen lisäksi tällä hetkellä konkreettisista asioista minulle vain yksi asia, oma kultani, jonka näen päivä päivältä aina vain kauniimpana.

Jos muistelen ensi kohtaamistamme Sannin kanssa, pidin häntä oikeastaan enemmänkin oudon näköisenä kummajaisena, mutta siitä alkaen jokin muutti sitä, miten hänet näen. Ja se muutos jatkuu. Ajan kanssa kummajainen olikin silmissäni jotakin kaunista. Enkä voi missään tapauksessa sanoa, etteikö omilla tunteillani olisi osaa siihen, miten asiaa näen. Avain sana on rakkaus.

Miten se sitten muuttaa näkemystä asioihin. Ihmismieli rakentaa valmiita mielikuvia, illuusioita, joita kokemukset ajan kanssa muokkaavat moniin eri suuntiin. Enkä oikeastaan ole varma, voiko ihminen nähdä mitään täysin illuusiottomasti. Ja jos voi, niin kuka mysökään määrää sen, mikä nähty malli on se illuusioton malli.

Oma toiveeni ainakin on se, että se miten näin Sannin ensikohtaamisellamme, olisi se illuusio, väärin rakentunut kuva. Ja se miten näen hänet nyt, olisi rakkauden pesemä kirkas, aito ja oikea kuva. Oikea malli ja oikea maailma.

Vastaavat illuusiomallit vaikuttavat kaikkeen siihen, miten havaitsemme ympäritöämme. Oli havaintomme aito tai vääristynyt. Kuitenkin voimme omilla asenteilla vaikuttaa illuusiomme laatuun ja ympäristömme mielekkyyteen. Olemalla iloinen ja reipas, saamme myös kauniimman ympäristön itsellemme.

Kelit on nyt jo sitä luokkaa, että olen siirtynyt perusmukavista tennareista vanhohin kunnon maihareihin. Varsinkin loskakelillä kunnon nahkakenkä on suorastaan mainio verrattuna kangastossuun. Nahkaan liittyy kuitenkin tärkeä hoitotoimenpide: lankkaus.

Täytyy myöntää, että olin innokas nahkakenkien hoitaja jo ennen inttiä. Juhlakengät lankattiin aina ennen käyttöä ja joskus muuten vain huvikseen. Täytyy myöntää että kengät ovat hyvin säilyneet.

Armeijan leivissä lankkaus saavutti uuden tason. Ei niinkään peruskoulutuskaudella, eikä AUK:ssa tai RUK:ssa vaan vasta johtajakaudella. Pelkästään tekemisen puutteeseen eli ajan kuluksi, kenkiä lankattiin parhaimmillaan viisi kertaa viikossa (kaksi päivää oltiin lomalla). Sain jopa omat kuluneet palvelusmaiharini sellaiseen kuntoon, että ne näyttivät vuosia nuoremmilta, kuin olivatkaan. Sekä loma- että palveluskengät olivat kyllästetyt lankilla. Jos niihin koski sormellaan, se todennäköisesti mustui. Kokelaskaverinikin jopa valittivat jatkuvasta lankkauksesta, mutta minä olin ylpeä kengistäni.

Siviilissä sama jatkuu. Heti siitä hetkestä kun kaivoin maiharini esille. Mieleni tekee jatkuvasti lankata niitä, enne joka käyttöä ja joka käytön jälkeen. Varsinkin kun maiharini ovat huonoa, kovaa nahkaa, tekee mieleni pehmittää se kunnon lankkauksella. Tälläkin hetkellä lankki on imeytymässä maihareiden nahkaan, suojatakseen sitä säältä ja vedeltä.

Onneksi en kuitenkaan jaksa ja muista aina lankata kenkiäni, muuten en mitään muuta tekisikään. Olen ylpeä kengistäni.

Päivittäin meitä vastaan hiippailee sellaisia ihmisiä, joista voi kyllä oikeastikin käyttää termiä epänormaali. Toki me kaikki olemme erilaisia, mutta on pakko olla olemassa jokin määritelmä ihmisestä normaali, tai sellainen voidaan luoda. Nämä epänormaalit, friikit ovat sen määritelmän ulkopuolella.

Periaatteessa friikeissä ei ole mitään vikaa, vaan he saattavat hyvinkin olla yhtä viisaita, tai viisaampiakin kuin me muut. He myös selviävät tavallisista askareista aivan kuten me muutkin. Mutta heidän ulkoinen ilmentymä on jotakin aivan muuta. Aivan kuin heitä vaivaisivat jotkin ihmeellistäkin ihmeellisemmät pakkomielteet tai jokin muu funktio aivoissa ei ole avan normaali. Sen näkee heidän pukeutumisestaan, kävelystään ja tavoistaan thedä muita asioita.

Jotenkin tuntuu, että kyseiset friikit eivät tajua heidän omaa olemustaan samaan tapaan kuin lähes kaikki muut heidän ympärillään. Tämän vuoksi friikit joutuvat helposti koulu- ja työpaikkakiusauksen uhriksi. Usein kyllä tosin mietityttää, onko heillä mahdollista saada työtä ylipäätään, muuten kuin anonyymisti - ei ainakaan sosiaalisiin paikkoihin.

Entäpä friikkien vanhemmat. Elleivät hekin ole täysyiä friikkejä tai päihytneitä uhmisiä, täytyy heidän jo hyvin aikaisin tajuta se, mikä heidän lapsensa on tai mikä lapsesta on tulossa. eikä näiden aikuisten päässä kolkuta mikään kello, joka sanoisi heille, että tilanne vaatii pikaista korjausta, mikäli he lastaan rakastavat. Kyllä mielestäni jokainen syntyessään on ansainnut itselleen hyvän elämän.

Tai sitten vaihtoehtoisesti vanhiempien huomatessa, mikä heidän lapsestaan on tulossa, he hylkäävät sen. Vetävät omat ranteensa auki (nips, naps). Tai muuta vastaavaa, ja jättävät kasvavan friikin oman onnensa nojaan, jolloin tämä eristyy entisestään. Ja tulee entistä friikimmäksi.

Vaikka friikeille nauraminen tuo meille monille suurta iloa ja vahingon iloa, on kyseessä silti yhteiskunnan yksi suurimmista mätäpesäkkeistä, jonka seurauksena ovat suuret itsemurhaluvut ja valtavat määrät käytettyjä mielialalääkkeitä. Herätkää vanhemmat ja katsokaa nyt niiden lastenne perään! Ettehän te tahdo olla kummajaisen kummajaiset vanhemmat.

Ensi kertaa sorruin syömään sellaista ruokaa, jota en oikeastaan koskaan haluaisi edes periaatteesta syödä. Enkä oikeastaan muutenkaan. Mutta kauppaan en jaksanut, eikä minulla ollut mitään muutakaan ruoaksi laittaa.

Eli sorruin jo syömään lähes pelkkää makaroonia ketsupilla. En sentään ihan paljaaltaan. Mutta ruoka oli yksi yksinkertaisimmista koskaan valmistamistani. "Jauhelihaa, sipulia saman verran ja makaroonia. Maustetta ja syö ketsupin kanssa." Surekaa mössöä, mutta nälkäänsä syö.

Ala-arvoista opiskelijaruokaa...

Aina kun astun niin sanotun keittiöni puolelle, herää mieleeni ainainen toive: "Olisipa minulla olohuoneen kokoinen keittiö..." En oikeastaan ymmärrä miksi kaikki keittiöt tehdään niin pieniksi. Varsinkin opiskelija-asunnoissa näin tuntuu olevan. Noh, taitaa kyllä toki olla niin, että suurin osa ihmisistä tarvitsee keittötaan vain lämmittääksen yhden roisekläppä-pitsan mikrossaa, jonka jälkeen suuntaa olohuoneeseen television ääreen mässäilemään.

Minulla sen sijaan on toisen lainen näkökulma, jonka myötä toisen laiset ongelmat. Juuri ja juuri olen saanut omat astiani - lautaset kupit, lasit mukit, haarukat veitset ynnä muut - ahdettua vähäisin laatikoihin. Ja mikä minua eniten ärsyttää, joudun säilyttämään astioita kuivauskaapin hyllyillä, jolloin tiskatuille astioille, hädin tuskin jää kuivumatilaa. Tämän jälkeen minulle jää kaiken maailman keittokirjat, leikkuulaudat, pakasterasiat, keittokulhot ja tarjoiluastiat pahvilaatikon pohjalle viikkokausikis, jolloin vain mietin, mitä niille tekisin. Enkä löydä vastausta. Pahvilaatikkoa minua ei huvita säilyttää. Melkein aion heittää kaiken roskikseen, mutta kuitenkin tarvoten niitä.

Sitten on työtasot. Joita siis ei ole. Pitäisi olla. Onhan toki yksi tiskipöytä, jossa pitäisi sipulit ja muut pilkkoa tiskaamattomian astioiden ja tiskialtaan vieressä. Ajatus on suorastaan houkuttava. Onneksi raahasin oman pöytäni sentään keittiööni, jolloin se kapeni kaksimetriseksi käytävän pätkäksi, jonka molemmin puolin on toki työtilaa.

Ilman omaa pöytääni, en olis saanut mikroaaltouunia järkevästi minnekään. Sille varattu niin kutsuttu taso oli vähintään viisi senttimetriä omalle mikrolleni liian kapea. Enkä siis voinut mikroani siihen sijoittaa. Enhän halua uuden mikroni putoavan lattialle. Kahvin keitin onneksi sopi hyvin mikrolle varatulle tasolle, joten sain sen paikan järjesteltyä suht viisaasti.

Jääkaappi on aina jotenkin liian pieni. Eihän sinne mahdu kuin viikonlopun juomat. Tai arkijuomat. Muuten se on tyhjä, koska ei sinne mahdu mitään, eikä siellä säily mikään. Eikä sieltä loppujen lopuksi muutenkaan tule käytettyä juuri mitään, koska keittiö ei ole riittävän sovelias paikka niiden hyödyntämiseksi miellyttävällä tavalla. Paikkasin senkin tilanteen tuomalla lisäksi oman jääkaappi-pakastimen, jonka jääkaappi puoli on varattu vain ja ainoastaan juomapuolelle. Lämpötilakin on siis säädetty juomalle sopivaksi.

Voitte siis vain kuvitella, kuinka pieni keittöni on paljon pienempi kaiken tuon tavaran tuomisen jälkeen. Onneksi en edes yritä ruokailla keittön puolella...