IRC-Galleria

Ei taaskaan uutta. Pyörin paikalla vaihtaen asentoa. Uni on liian kaukainen unelma.
Aivan sama kuinka työtä koittaa, silti niskat jumissa ja ajatus jossain aivan muualla.
Välillä voisi vaikka kuolla. Pystyisi olemaan hetken aloillaan. Edes unta.
Talo rikkunut alla, ei varaa olla pois opiskelemasta. Silti asian laitaan ei voi vaikuttaa. En saa unta.
Pikkuhiljaa voisi antautua huumeiseen maailman ja saada uni muuta kautta. Ei se aina ole kivaa valvoa tunnista uuteen aamun hohkaan.
Ehkä valitan, mutta toisaalta onko liian paha olla oikeassa.
Kaikki ei kai vaan saa unta.

Puiston halki kuljen kuin kauttaaltaan kuumuuden savannin.
Ympärillä sorsat nokkivat patonkia kuin lahja tiputettaisiin taivaasta.
Muistuttavat kovaa, ainakin jostain kummasta tavasta mikä minullakin lompakon uumenissa kurkistaa. Tyhjyys on vailla vertaa mietin, samalla pikkupoikaa keinuessa kun tarkastan.
Ehjä se on.
Pojalla punertavat, kurasta hohtavat haalarinkaltaista muistuttavat housut jalassa.
Punaista. Poika tietää mistä tykkää.
Silmiäni sarastaa. Vesi tulvii hiuksieni haaroista kuin virta niagaran lumoilla ja kuin padon maasta taian kaltain muuraan. Sateenvarjo helpottaa taas oloa.
Poika vain nauraa.
Ziigaa mun kledjuja, huutaa toinen poika hiekkalaatikon lomassa, kämmenpohjiinsa tarrautuneena, kuin kultaista samettia omistamassa hän komistaa isän ostamia uusia verkkareita.
Jatketaan linnunradan uusilla tuulilla. Kuin maailma juoksisi valuvan hanan tavalla lävitse ihosta, ilman mahdollisuutta tutkia.
Kai sitä tarkoitetaan olla lumon vallassa ilman todellisuuden tajua, luullessa asian olevan niin varma ja puhdas. Kurkistetaan silti kaiken varalta nurkalta.
Matin ja Maijan piste! kajahtaa suoraan, harmaan talon nurkalta. Huoletonta.
Koitan samaa.
Paahdan ajat lujaa takaa suoraan pisteeseen, josta ei voi pelastaa, paitsi jos oikeasti tunnustaa minun olevan jotain mitä kannattaa pelastaa.

Masin piste.

Tapahtuvan salan matka kauemmas alkaa.
Nähdään kukoistusta maailman punotuista arvoista. Viinipuu astuu varjosta.
Aurinko voi alkaa paistamaan.

Kusiset maat ja mannut tampataan uudestaan,
mukanaan se tuo oudon mukavan pannan, mikä pitää myös jatkossa.

On se vitunmoinen saatana, mikä jättää taas paskaisia patoutumia sen suuremmin ajattelematta.
Vitun kuu.

Enää ei taskut lampuissa auta, enää ei varma askelma itsevarmuudesta kanna,
täytyy puristaa lujempaa, niin voimattoman ihon kostuessa illan harmaasta sumusta rauhassa.

Taas kun se paistaa, juostaan lujempaa, pajunvarsien repimän maan puolella.
Ehkä sitten keritään mäkeen ennen sumun ajanjaksoa,
sitä vitun kuuta.

Kaikesta huolimatta on hirveän mukavaa koskea sinun ihoa.

Luikuria hitaissa, peliä jatkohuoneistoissa.
Peliä pelataan, eikä vainoakaan oikeasta.
Oksat tarttuvat tuuhean oravan nahkaan kiristäen matkantekoa, jonka määrä nopeaa on olla.
Orava paistaa kirkkauttaan ja kuusi sen kohdalla alenee mahdistaan.
Oravan vainu voittoarvoista kolahti taas tavan vanhan lailla,
arvokas viitta harteilla jatketaan matkaa torvisoittokunnan kuohunnassa.
Peli jatketaan loppuun arvolla.
on kuusen vuoro voittaa.

Aloitetaan uuden ajan samankaltainen hajonta jolla loppupeleiässä lasketaan arvat.
Hah, voitin palapelin oikean salan, tunnen ajan kulkevan samaan aikaan paikallaan,
liekehtien kadehtivan minun tilannetta.
Katsovat vajaat kasvot harmaina minun kultaista onnellisuutta,
heidän kellonsa ajavat samaa aikaa loppuun saakka.
Minun aika aloitti alusta uusilla sekunneilla, uusilla tunneilla. Sinun kanssa.
Tämä kumma vapina ei ole enään kiinni aamun pikkutunneista, ei huonosta itsetunnosta,se on sinusta.
Parhaat sanat eivät enää löydy aamupuurosta, tai äidin opeista, ne löytyy sinusta.
Miehisyyden arvot eivät ole enään kahakkaa,ei voimaa, se on tietäminen ettei kellään muulla ole sinua.
Rajat ei enää rikota väkivallalla, saatikaan lailla, ne rikotaan sinulla.
Kaikki kumma läsnä ei johdu muista, se johtuu sinusta.
Enää tässä maailmassa ei asiat kohdista omaan parhaaseen aikaan.
Ne kohdistaa meidän aikaan.
Saatetaan saada kaikkien viha niskaan ilman huomaamatta,
saatetaan olla saatanan onnellisia vaikka olisi kilo routaa niskassa.
Tietämys muista tiedottomista on hopeaa,
tietämys sinun aikaansaamisesta minun uuden ajan varma olotila ajaa lujempaa kuin mikään suoni täynnä kultaa.
Olemme valoisat ympärillä tämän maailman harmaan. Tulemme aina olemaan erilaisia.
Meidän aikaa kadehditaan, koitetaan elämän ajan saavuttaa.
Olemme vailla muuta maailmaa, olemme omassa ajassa.

Tajuan valloittaa, olla parempi kuin kukaan.
Ei vastahankaa, ei edes aavistuksia tulevasta.
Teen.
Kaikki on kohdallaan, mikään ei vavisuta.
Kumminkin kaikki romahtaa, tajua vaan en mikä osa asioissa hajoaa.
Onko se aika vaiko oma maailma, ketä kiinnostaa?
Aivan kuten kaikki aina alkaa, muttei näy loppua vaikka kaikki on jo maassa.
Pinta rouhittu niin raskaan harmaan kiven avulla,
aika pysäytetty kaikella muulla kuin kellolla,
tapa jolla ihmiset kommunikoivat on tuleva pahan karma.
Kuin kerma on tämä maailma. Elegantti maustaan, mutta kitkerä sen pinnan alta.
Ei puutu kuin tajuamisen innoittama vastarinta, jolla saataisiin maailma tajuamaan.
Kaikki kuolevat.

Muistan kiteen ensimmäisen lauseen kuin avaisin uuden oven mikä ei aukea,
saahan olla muttei kovaa sanoisi olevan oikea aika pujottaa uusi kuva aukeaan.
Muistathan silti jarruttaa?
Ei suo olevan liian kirkas kide vaistoamaan ettei kuvaa ole kuin aavassa auringossa valottuneena.
Koita olla ilman että se aavistaa kirkkauttaan, jaloaan. Viimeistä kuvaa.

Tein tämän yhdelle eskimolle josta tyksin, se tunnetaan nimellä Susanna Da Vanukas <3

Oli aika laskea sadetta kuin meidän omaa aikaa tavalla jollaista ei ole kellään muulla.
Kuin matka vailla samaa suuntaa, olemme aina uudessa ruudussa uusilla tavoilla,
tasaista aikaa ei ole koskaan meidän aikakirjoissa. Tapaamme nukkua.
Alkuajoista saakka valot ovat vaaleat, mutta ei kultaista salaa, minkä hiuksista sinun tavoitan,
tavalla joka raastaa minut kuin vankilaan josta ei halua tulla takaisin maailmaan,
jollaista en edes muista.
Saatoit minut vainoharhaan jollaista ei ole toista,
olemme kultaa jota kaikki haluavat tavoitella saadakseen aikaan mitä sinä sait minussa.
Sanavapaa tämänkertaisessa lopussa ei tule olemaan vakava,
vain edes pieni vara sinun katseesta nostaa minut takaisin maailmaan,
sinun luomaan.
Olen kuin vilja joka kaipaa sadetta,
en ole elossa ilman.
Olet minun pisara.

Muistan kiteen ensimmäisen lauseen kuin avaisin uuden oven mikä ei aukea,
saahan olla muttei kovaa sanoisi olevan oikea aika pujottaa uusi kuva aukeaan.
Muistathan silti jarruttaa?
Ei suo olevan liian kirkas kide vaistoamaan ettei kuvaa ole kuin aavassa auringossa valottuneena.
Koita olla ilman että se aavistaa kirkkauttaan, jaloaan. Viimeistä kuvaa.

Purkautua tämän massan alla on kuin kiivas rauta, jonka käsissä olemme sulaa vahaa.
Se sahaa jänteet irti toisistaan ja laittaa meidät juoksemaan kohti auringosnousua sen kärventäessä kaikkein pahimmillaan.
Aa, kuinka terhakkaat ovat jalat kuumalla hiekalla tuskassa. Huutavat armoa mutteivat tule sitä saamaan.
Kokoonnutaan luolaan toiveajatteluun patoutuneina, kuunnellaan luontoa,
vaikkei sellaista asiaa oikeasti taida edes olla.
Suljetaan vihaa väärällä tavalla ja satutetaan samalla toisia, emme osaa arvostaa.
Olemme tämän ajan suola joka haluaa kyteä haavassa,
arvaa kuinka pelottaa tehdä asioita kun ei koskaan tiedä mitä ne aiheuttaa?
Koittaa parhaansa kunnes huomaa aiheuttaneensa liikaa ahdistusta toisen persoonan haavassa.
Suola joka koittaa parantaa toista ei aina toimi toivotulla tavalla,
olisimme edes sokeria. Olisi helpompaa.
Tahdon koittaa parhaan mukaan saada asiat toimimaan, aina ei vaan asiat tapaa kulkea kuin on niitten olettanut olevan.
Tunnen pahaa oloa tämän harmaa-alueen kohdalla,
se voi johtua kun ei ole ketään tukena,
tai koska ei osaa itse asioita hoitaa.
Mutta oikeasti pelkään vain menettäväni karman joka on ajanut minua oikeaan suuntaan,
sinun suuntaan.



Aina kaikki ei suju niinkuin pitäisi, sattuu asioita. Mutta uskon silti lujaa.