Mä oon niin tyhmä!
Yritän uskotella itselleni:
Jospa sittenkin huomaisit mut.
Alkaisit rakastaa samalla tavalla
kuin mä oon kauan rakastanut.
Mutta ei.
Mitään ei tule olemaan,
tiedän sen liiankin hyvin.
Päässä soi sama vanha rikkinäinen levy:
Jospa sittenkin...
Kuulen kuinka ikävä jo vaativasti koputtaa oveen.
Mutta vielä en avaa sitä.
"Minä rakastan vielä" huudan sille.
Avain kilahtaa ja ikävä raottaa ovea.
Se kävelee taakseni ja laskee kylmän kätensä olalleni.
Rakkaus lähti, pakkasi laukkunsa ja sulki oven.
Uusi huonetoverini on ikävä. Kylmä ja kalpea.