IRC-Galleria

Viime sunnuntaina sain puhelun, äidiltäni. Joka kertoi väsyneenä ja hieman poissaolevan kuuloisena, että hän ja isäpuoleni oli ajanut kovan kolarin. He olivat matkalla lappiin kesälomailemaan, kun autosta oli mennyt rengas, ja sen jälkeen kaikki olikin mennyt huonosti. Lopputulos: He joutuivat Rovaniemelle sairaalaan. Kummatkin selvisi hengissä mutta oli hetki jolloin ei oltu varmoja kuinka isäpuoleni kolarista selviäisi.
Auto oli tosiaan mennyt rusinaksi, joten oli ihme sinällään että äitikin selvisi kolarista vain lievillä ruhjeilla ja aivotärähdyksellä. Niin ja mukana ollut koirakin selvisi naarmutta.

Kun olin puhelimen toisessa päässä ja kuuntelin äidin selostavan minulle tapahtunutta, en voinut muuta kuin yrittää hengitellä rauhallisesti ja kuunnella selostus loppuun asti.
Olin järkyttynyt ja itkin. Itkin pelosta, ja siitä ajatuksesta että, entä jos äidilleni ja isäpuolelleni olisi käynyt pahemmin? Entä jos he olisivat kuolleet? Toisaalta, olin onnellinen, koska minun piti olla mukana siinä autossa. Jos olisin lähtenyt heidän mukaan, olisin itsekin joutunut siihen kolariin. ja kuka tietää kuinka itselleen olisi käynyt? "jos ja jos", Jossittelu on liian helppoa ja siihen vähän liikaakin välillä lankean. Mutta kyllä tämä tilanne herätti paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita minussa. Niinkin paljon, että tunnin verran meni pelkästään siinä kun koitin rauhoittua uutisista.

Olen tässä nyt sitten parin päivän ajan miettinyt elämää, kuolevaisuutta ja sitä, kuinka otamme joitain asioita itsestäänselvyyksinä. En tietenkään voi puhua yleisessä muodossa koska en tiedä muiden ajatuksista. Mutta ainakin nyt huomasin itsestäni sen, että otan itsestäänselvyytenä perheen ja sen pysyvyyden, samoin olen ottanut ystävät itsestäänselvinä tekijöinä (anteeksi siitä), myös eräitä mukavuustekijöitä olen ottanut itsestäänselvyyksinä.. "tietenkin kaikilla on kotona tietokone ja internet." -tyylillä.

Olen jo aiemminkin paasannut siitä, kuinka pitäisi elää hetkessä. "make a each day count". mutta nyt tiedän vielä paremmin sen, mistä olen aiemmin puhunut. Sen kuinka pieni ero on elämän ja kuoleman välillä, sen kuinka kaikki mihin olet luottanut aiemmin, voikin kadota pienessä hetkessä.

Mietin myös suhteita ja sitä, että koskaan ei saisi kenenkään kanssa lopettaa keskustelua riidoissa ja pahojen sanojen saattelemana. Ethän koskaan voi tietää, että saatko koskaan pyytää enään anteeksi sanojasi. Et koskaan saa mahdollisuutta korjata tilanteita.

Näistä synkistä ajatuksista on syntynyt minulle kuitenkin paljon uusia positiivisia ajatuksia ja ideoita kuinka toimia tulevaisuudessa. Toivon että osaan siis ottaa paremmin huomioon ympäröiväni maailman ja sen ihmiset.

*halaa maailmaa avoiminsylin* .. kiitos että saan pitää äidin elämässäni vielä hetken pidempään.