IRC-Galleria

Viime sunnuntaina sain puhelun, äidiltäni. Joka kertoi väsyneenä ja hieman poissaolevan kuuloisena, että hän ja isäpuoleni oli ajanut kovan kolarin. He olivat matkalla lappiin kesälomailemaan, kun autosta oli mennyt rengas, ja sen jälkeen kaikki olikin mennyt huonosti. Lopputulos: He joutuivat Rovaniemelle sairaalaan. Kummatkin selvisi hengissä mutta oli hetki jolloin ei oltu varmoja kuinka isäpuoleni kolarista selviäisi.
Auto oli tosiaan mennyt rusinaksi, joten oli ihme sinällään että äitikin selvisi kolarista vain lievillä ruhjeilla ja aivotärähdyksellä. Niin ja mukana ollut koirakin selvisi naarmutta.

Kun olin puhelimen toisessa päässä ja kuuntelin äidin selostavan minulle tapahtunutta, en voinut muuta kuin yrittää hengitellä rauhallisesti ja kuunnella selostus loppuun asti.
Olin järkyttynyt ja itkin. Itkin pelosta, ja siitä ajatuksesta että, entä jos äidilleni ja isäpuolelleni olisi käynyt pahemmin? Entä jos he olisivat kuolleet? Toisaalta, olin onnellinen, koska minun piti olla mukana siinä autossa. Jos olisin lähtenyt heidän mukaan, olisin itsekin joutunut siihen kolariin. ja kuka tietää kuinka itselleen olisi käynyt? "jos ja jos", Jossittelu on liian helppoa ja siihen vähän liikaakin välillä lankean. Mutta kyllä tämä tilanne herätti paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita minussa. Niinkin paljon, että tunnin verran meni pelkästään siinä kun koitin rauhoittua uutisista.

Olen tässä nyt sitten parin päivän ajan miettinyt elämää, kuolevaisuutta ja sitä, kuinka otamme joitain asioita itsestäänselvyyksinä. En tietenkään voi puhua yleisessä muodossa koska en tiedä muiden ajatuksista. Mutta ainakin nyt huomasin itsestäni sen, että otan itsestäänselvyytenä perheen ja sen pysyvyyden, samoin olen ottanut ystävät itsestäänselvinä tekijöinä (anteeksi siitä), myös eräitä mukavuustekijöitä olen ottanut itsestäänselvyyksinä.. "tietenkin kaikilla on kotona tietokone ja internet." -tyylillä.

Olen jo aiemminkin paasannut siitä, kuinka pitäisi elää hetkessä. "make a each day count". mutta nyt tiedän vielä paremmin sen, mistä olen aiemmin puhunut. Sen kuinka pieni ero on elämän ja kuoleman välillä, sen kuinka kaikki mihin olet luottanut aiemmin, voikin kadota pienessä hetkessä.

Mietin myös suhteita ja sitä, että koskaan ei saisi kenenkään kanssa lopettaa keskustelua riidoissa ja pahojen sanojen saattelemana. Ethän koskaan voi tietää, että saatko koskaan pyytää enään anteeksi sanojasi. Et koskaan saa mahdollisuutta korjata tilanteita.

Näistä synkistä ajatuksista on syntynyt minulle kuitenkin paljon uusia positiivisia ajatuksia ja ideoita kuinka toimia tulevaisuudessa. Toivon että osaan siis ottaa paremmin huomioon ympäröiväni maailman ja sen ihmiset.

*halaa maailmaa avoiminsylin* .. kiitos että saan pitää äidin elämässäni vielä hetken pidempään.

Kääk. Näin unta että menin kihloihin entisen poikaystäväni kanssa.
Ei näin, ei. Alitajuntani on minua vastaan.

Ehkä painajainen toi hänet vain siksi esille, kun eilen mietin suhdettamme paljon ja punnitsin hyviä ja huonoja asioita. Tulin tulokseen, että vaikka niitä huonoja asioita oli, niin kyllä hyvät silti on paremmin jääneet mieleen ja niiden muistelusta tuli jopa hyvä mieli. Hetken kävi mielessä, että pitäisikö exälle soittaa ja kysyä kuulumisia. Mutta, ehkä asia kuitenkin on niin, että vaikka minulla olisikin olo että haluaisin muistella vanhoja ja keskustella, ei hän ehkä tunne kuitenkaan samoin. :) Joten vastustin kiusausta ja jätin sen puhelun tekemättä.

Minulla on selvästi joku fiksaatio sanontoihin ja niiden quottaamiseen. :) "Vanha suola janottaa" eräs myöskin vanhoista ja hyvin tunnetuista sanonnoista. Kuka sen keksi? ja miksi se pitää aina yhtä hyvin paikkansa?

Tutustuin joku aika sitten uuteen kundiin, jonka kanssa juttelimme henkeviä. Puhuimme myös edellisistä suhteistamme, niiden loppumisesta sekä siitä kuinka suhteet jatkuivat eron jälkeenkin vielä "tapailujen" merkeissä. On ehkä hieman naivia, mutta olin kuitenkin yllättynyt että se on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että jokaisen pidemmän suhteen jälkeen, vaikka suhde on itsessään ohi, niin osapuolet edelleen tapaavat toisiaan intiimeissä merkeissä.

Onko syynä tähän exän luokse palaamisessa helppous? Se että tietää kuinka helppoa on käpertyä exän viereen ja hakea siitä vielä viimeisetkin läheisyyden ja turvan tunteen rippeet?
Mielummin haetaan vielä loppuneen suhteen jäämistöstä viimeisiä henkisiä ja fyysisiä iloa tuottavia hetkiä, kunnes kumpikin huomaa ettei ole enään mitään mistä pitää kiinni.
Tapahtumasarja muistuttaa mielestäni lähinnä mehunpuristamista. (jos kaipaatte lisä selvitystä, niin annan sen mielelläni :D )

Kuitenkin, loppujenlopuksi, kaikki tietävät sen että exän luokse ei kannata palata, eikä siihen läheisyyteen kannata jäädä riippumaan. Pitäisi antaa menneiden olla menneitä. Yrittää pysyä ystävänä vielä eronkin jälkeen, mutta kuitenkin unohtaa intiimit kanssakäymiset.
Mutta, kuten muutenkin elämässä, niin se on helpommin sanottu kuin tehty.

"Mut hei ei se riitä
Et on mukavaa
Sen täytyy olla paljon parempaa:

Siinä täytyy olla rakkautta
Siinä täytyy olla unelmii
Mannapuuroa ja mansikkaa
Juuri oikeenlaista kemiaa

Sen täytyy joskus satuttaa
Sen täytyy voida naurattaa
Ei siitä muuten mitään tuliskaan
Ilman oikeenlaista kemiaa

Ei elämää liikaa suunnitella saa
Antaa sen mennä vain painollaan
Jos joskus vielä tavataan
Hyvä niin
Jos ei, niin lakki päähän ja näkemiin"
- Neon 2 - Kemiaa-

Ystäväni totesi minulle jokin aika sitten että "Sulla muuttuu nyt kaikki!" Harvinaisen totta.
Muuttui osoite, muuttui puhelinnumero, muuttui elämäntyyli, muuttui asenne.. olen kokenut paljon niin henkisiä kuin fyysisiäkin muutoksia. Ja jälleen kerran näiden muutoksien kautta tunnen itseni paljon eheämmäksi.

Olen kokenut myös muutoksen kun huomasin että voin jälleen rakastaa, vaikka vain hetken. Mutta huomasin että pystyn siihen. Ikäväkseni ihastumiseni ei mennyt sen pidemmälle, mutta ainakin sain huomata että vaikka tunteet olisi kuinka kuolleet ja sitä kuinka luulisi olevan kivestä tehty ja ettei koskaan voisi enään rakastaa.. niin se kaikki on ollut vain hetkellistä, haavojen parantumista.

Sanotaan että "aika kultaa muistot", ja niin on todellakin käynyt. Ne asiat, jotka kivettivät aikoinaan sydämeni, ovat nyt jo unohtuneet (vain. 2 vuoden jälkeen) ja huomaan taas osaavani antaa ja vastaanottaa rakkautta. Tämä yllätysuutinen onkin ilostuttanut minua sen verran, että olen jälleen valmiimpi uusiin haasteisiin, ja todellakin olen valmis myös uuteen suhteeseen. Elämä on sitten JÄNNÄ juttu. sitä se todellakin on.

Pienetkin päätöksemme vaikuttavat meihin, eikä koskaan voi ennalta arvata kuinka lopulta tulee käymään. Yllättäviäkin asioita tulee eteemme joka päivä, koitamme selvitä niistä parhaimmalla tietämällämme tavalla. Toisinaan epäonnistumme, toisinaan teemme oikeita valintoja ja selviydymme voittajana. Tärkeintä on kuitenkin se, että selviämme ja että vierellämme on ihmisiä jotka välittävät meistä, jotka auttavat tarvittaesa ja jotka haluavat jakaa kokemuksensa kanssamme.
Ystävyys, perhe ja parisuhteet ovat tärkeitä tekijöitä elämässä. Ilman läheisiämme emme olisi sitä mitä olemme.

Eräs asia, jota olen myös miettinyt lähiaikoina on rohkeus. Sitä, että uskaltaa toimia spontaanisti, ikäväkseni olen huomannut että lähelläni on ihmisiä jotka tuntuvat pelkäävän elämää. Miksi? Elämmehän vain kerran, hukatut mahdollisuudet ja tilaisuudet eivät koskaan tule takaisin. Olemme nuoriakin vain kerran, eikä sitäkään saa koskaan takaisin, miksi siis pelätä? Miksi pitäisi pelätä aloittaa uutta suhdetta? Siksi että pelkää sydämen särkyvän? entä jos se ei särykään? Entä jos juuri SE suhde olisikin se mikä kestäisi lopunelämän?

Miksi antaa pelon vaikuttaa niin, että se estää ihmistä elämästä kunnolla ja nauttien ympäröivästä maailmasta? Miksi antaa vanhojen pelkojen aiheuttaa sen että ei uskalla tarttua härkää sarvista ja tehdä juuri niin, kuin sillä hetkellä tuntuu?

Maailma on täynnä mahdollisuuksia, tietenkin ymmärrän että esimerkiksi opiskelijoilla on raha hyvinkin rajoittava tekijä, mutta monista iloista voi nauttia ihan ilmaiseksikin.

Muutoksista ja toisaalta muutoksienpelosta taasen olen miettinyt, että kun on taas ihmisiä jotka pelkäävät tehdä isoja päätöksiä elämässään, pelkäävät elämänlaadun muuttumista.
Suuret päätökset ovat tärkeitä, eikä niitä tulisi tehdä koskaan hetken mielijohteessa, mutta jos henkilö on kärsinyt päätöksen tekemisen kanssa jo pitkän ajan (muutaman vuoden) niin eikö olisi jo aika vain tehdä päätös ja pysyä siinä? Miksi ei voi osata arvostaa itseään sen verran että tajuaisi ansaitsevansa jotain paljon enemmän? jotain parempaa? jotain pysyvämpää? Rakas ystäväni.. voi kunpa voisin auttaa sinua.


<3

ja mistä sen tiedän? No siitä, että ulkona on vihreää, linnutkin laulaa ja näin jopa hyttysen.
Lisäksi piste i:n päälle on se, että mä kaivoin jostain laatikon pohjalta esille Hansonin levyn viime yönä ja pistin Mmmbopit soimaan, ja jos se ei oo kesän ja ilon merkki niin ei mikään! Sen ärsyttävämmän iloisempaa renkutusta ei maailmasta löydy. :)

Koti näyttää ihanalta kodilta, tääl on ihana olla. "Home is where your heart is".
Mun sydän on täällä. :) Odotan hyvinkin innolla lauantain tupareita. \o/

Nyt vielä kun löytäisin oman "kesäkissan" ;)


<3 laura

Muutto on nyt todellakin ja viimeinkin ohi! kaksi päivää, 48 tuntia, 10 jätesäkkiä (vaatteita), 15 laatikkoa (sälää), parisängyn palaset, kirjahylly, miljoonat kipot ja kupit ja lautaset, huonon viihteen elektroniikkaa sekä muuta nippelinappeli sälää mitä ihminen voi vaan kerätä ympärilleen... se kaikki roina on vihdoin ja viimein siirretty paikasta A (edellinen asuntoni) paikkaan B (nykyinen asuntoni), jotka sijaitsevat toisistaan n. 50m etäisyydellä. :D

Muuton yhteydessä sain myös avovaimon Sabrinan, jonka kanssa opetellaan nyt yhteisiä säveliä.
Olemme väsyneitä mutta onnellisia että tuo roudaus homma on vihdoin takana.

Tosin, vaikka teimmekin paljon, niin saimme aivan ihania HAMK:n opiskelijakollegoita auttamaan meitä tässä urakassa, näiden kultaisien ja ihanien ihmisten ansiosta saimme muuton valmiiksi tämän päivän aikana, muuten olisi loppuviikko mennyt vielä laatikoita kantaessa. Kiitos teille vielä kerran. *kumartaa ja niiaa*

Tuparit tulevat, kun tulevat. Kutsut tulee jos on tullakseen. ;)

<3 Laura

Pääsenpäs vähän itkemään, viime viikon perjantaina kävi jotain outoa ja en enään päässytkään IRC-galleriaan sisään, kirjautumisen yhteydessä tuli viesti "Tunnusta ei olemassa" tai jotain.
Miljoonista yrityksistä huolimatta, ei mitään ollut tehtävissä. Pistin sähköpostia galtsun ylläpitäjille ja vihdoin tänään sain gallerian taas auki ja toimimaan. Joku V***Upää oli ilm. hakkeroitunut galtsuuni, poistanut kaikki kuvat ja kommentit (almost 4 vuoden ajalta) sekä tietenkin mennessään tyhjentänyt vielä päiväkirja osion.

Kiitti hei vaan sulle tekijä tästä tosi paljon, mua neuvottiin ottamaan yhteyttä poliisiin ja tekemään asiasta rikosilmoitusta. Ja koska mua vituttaa juurikin niin paljon tuommoinen toiminta, niin taidanpa kävellä lähimmälle poliisiasemalle huomenna ja tehdä ilmoituksen ja laitetaan tutkinnat alulle. Koitapas tehdä sama setti vielä uusiksi.

En ymmärrä mitä iloa joku voi saada tuommoisesta kiusan teosta?

:(

No, ehkä ajan kanssa noita kommentteja taas kerääntyy ja päiväkirjaan tarinoitakin tulee.
huoh. on vaan niin petetty olo.