IRC-Galleria

Jos jaksat lukea tämän ajatuksella, toivon että jaksaisit myös antaa lyhyen kommentin. Kirjoitin novellin oppimismielessä, ja kaikki palaute auttaa kehittymisprosessia. Merkintä on jatkoa edellisestä "Leikit on leikitty" - merkinnästä (1/18). Älä suotta lue tätä, jos se merkintä ei herättänyt sinussa minkäänlaista kiinnostusta.



2/18.


Hän katsoo pornoa, minä kuulen sen oven läpi. En pidä kiirettä avatessani lukkoa. Annan miesparalle aikaa pelastaa kasvonsa ja painaa pausea. Asunto tuoksuu puhtaalta. Vilkaisen itseäni peilistä kävellessäni olohuoneeseen. Näytän hyvältä.
”Hei, isä.”
Mursu kääntyy katsomaan minua, ja esittää unenpöppöröistä. Pöydällä hänen nojatuolinsa vieressä on pullo Walkeria.
”Donald, mikä yllätys!” Katselee ympärilleen. ”Minä taisin tässä vähän torkahtaa. Istu toki alas.”
Seison. Isä sulkee pullon tuhisten ja asettaa sen pöydän alle, näkymättömiin. Alkoholia ei ole olemassakaan tässä järjettömän kalliissa asunnossa. ”No, mitä pikkumiehelleni kuuluu?”
En vastaa. Katselen ihaillen sitä siisteyttä, jonka rahalla voi saada. Uskomatonta, miten paljon paskaa yksi pieni venäläinen nainen pystyy lakaisemaan reilun kymmenen euron tuntipalkalla. Sitruunan tuoksu ja lattioiden kiilto luovat yhdessä isäni pummimaisen olemuksen kanssa dramaattista kontrastia asuntoon. Isäni näyttää kenties surkeammalta kuin koskaan, kaiken tämän ostamansa elintason keskellä.
”Hei, herätys!”, hän huudahtaa ja napsuttaa sormiaan silmieni edessä. Vihaan sitä, kun hän tekee niin. ”Et kai sinä tullut tänne möllöttämään, mitä? Haluatko kahvia?”
”Ei kiitos.” Purukumista on mennyt maku. “Milloin Natalia lähti?”
“Pari tuntia sitten”, isäni vastaa. Tuijottaa hetken tyhjyyteen, ja sitten lisää: “kai.”
Aloitan tutkimusretkeni mursun keittiöstä. Lounas on näköjään tehty isälle valmiiksi. Se on jäänyt syömättä. En kysy isältä mitään hänen voinnistaan.
“Olen voinut ihan hyvin nyt viime viikkoina”, hän ilmoittaa. “Mitä nyt selkä vähän.”
“Selkä vähän mitä”, minä kysyn.
“Niin, selkä nyt on vähän.”
“On vähän mitä?”, minä kysyn uudelleen. Juon lasillisen ananasmehua, se on lämmintä. Isäni sytyttää filtterittömän Camelin.
“Selkä on ollut vähän kipeänä”, hän sanoo minun syödessäni hänen lounastaan. “Mutta muuten olen voinut ihan hyvin.”
“Sattuuko siihen pahastikin”, minä kysyn ilman mitään mielenkiintoa. Natalia tekee todella hyviä lihapullia.
“No, onhan se vähän ollut. Tai siis, ei sen kanssa riehumaan viitsi lähteä, tiedäthän.”
“Kannattaisi varmaankin mennä manikyyriin”, minä ehdotan ruokaa suussani. Isäni ei ymmärrä, mitä sanon. Keskustelu päättyy, laitan loput ruoasta roskikseen.
Pesen käteni huolellisesti, se on tärkeää.
“Onko sinulla käynyt täällä paljon vierailijoita”, minä kysyn. Kyllähän niitä on jonkin verran käynyt, isäni tulee vastaamaan, riippumatta siitä onko täällä käynyt ketään vai ei.
“Tokihan niitä on jonkin verran käynyt”, isäni vastaa. Tieto ei juuri hyödytä, mutta annan asian olla. Ei sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä, tuskin tänne ketään enää tänään tulee. Ja siivooja tulee viimeistään ylihuomenna.
Makuuhuonekin on tyhjä, eikä yläkertaan jaksa kukaan kuitenkaan kiivetä. Olemme varmasti kahden.
“Katsoitko pelin eilen”, mursu kysyy. Olin unohtanut koko pelin suunnitellessani tätä päivää. Vittu.
“Eilenkö se oli? Taisin unohtaa.”
“Unohdit?” Isä naurahtaa. Ärsyttävää. “Miten sä voit unohtaa?”
Huokaan. “Ei se ole Suomessa mikään iso juttu. Ei vaan tullut mieleen.”
“No, sinun suomalaistumisesi on ainakin hyvällä mallilla”, mursu hekottaa. Kävelen hitaasti takaisin olohuoneeseen.
“Mitä siinä sitten kävi”, kysyn. Äänestäni paistaa vitutus, ja toivon ettei isäni huomannut sitä.
“Se oli todella hyvä matsi”, isä aloittaa. Hän ottaa saman asennon kuin aina silloin, kun alkaa kertoa jotain ylipitkää tarinaansa. Hymyilen, sillä tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En kuuntele.
Tuijotan televisioruutua laskien jokaisesta tekstitysrivistä vokaalit ja konsonantit, ennen kuin se katoaa. Olen siinä helvetin hyvä.
“...ja Tom Brady oli kyllä todellinen pettymys. Se säkitettiin todella tärkeässä kohdassa, kun –“
“Isä, kuka voitti?”, minä keskeytän. Mitä sitä turhaan olemaan kohtelias.
Mursu on hetken aikaa ymmällään, ja änkyttää sitten:
“Giants.”
“Oho, luulin että kaikki julistivat ettei niillä ole mitään mahdollisuuksia”, sanon, kävelen isän luo ja otan tupakan hänen suustaan. “Ketkä mainostivat? Pepsi? Coors?”
Pitkä henkonen. Ihanaa.
“Ei Suomessa näy Amerikan mainoksia. Saanko tupakan takaisin?”
“Sytytä uusi.”
Mursu kaivaa askistaan uuden tupakan, sytyttää sen. “Nämä tappavat minut vielä joku päivä...”
“Eivät tapa”, minä sanon. Istun vihdoinkin alas. “Saanko kysyä sinulta jotain, isä?”
Isäni nostaa katseensa, katseemme kohtaavat, tunnen jotain. Yllättävää.
“Mitä vain”, hän sanoo hymyillen.
“Uskotko sinä Jumalaan?”
Hymy kuolee. Hiljaisuus.
“Haluatko syödä minun lounaani? Natalia teki sen, se jäi minulta syömättä. Lihapullia ja sellaista.”
Huokaisen ja poltan tupakan loppuun. Nojaan taaksepäin pehmeässä tuolissa.
“Tiedätkö, Donald”, isä aloittaa, “minä olen alkanut katumaan.”
“Tiesitkö, että yleensä mursut elävät vain 50-vuotiaiksi?”, minä kysyn.
“Olen alkanut katumaan. Montaa asiaa. Olen tehnyt paljon virheitä, Donald.” Hän tuijottaa ulos ikkunasta lasittunein silmin. “Paljon virheitä.”
Hymyilen.
Isä jatkaa.
“Sanotaan, että arvokkaimmat asiat elämässä ovat ystävät ja rakkaus. Ja nyt kun katson taaksepäin, huomaan, että minulta ovat puuttuneet molemmat.”
Todella kornia.
“En koskaan oikein ystävystynyt kenenkään kanssa, Donald. En pystynyt luottamaan muihin ihmisiin. Ehkä –“
“Ehkä se johtui siitä, että kuvittelit harhaisessa mielessäsi kaikkien olevan samalla tavalla sosiopaatteja kuin sinä, isä”, minä täydennän. Isä on hiljaa.
“Ja mitä sinun rakkauselämääsi tulee”, minä jatkan, “me molemmat tiedämme mitä siinä kävi.”
Isä kuiskaa: “sitä minä kadun kaikkein eniten”.
Hiljaisuus.
“Kuten sanoin, Donald, olen tehnyt vakavia virheitä. Haluan pyytää niitä anteeksi. Ja enemmän kuin mitään muuta, minä haluan muuttua.”
“Muuttua?”
“Minä haluan muuttua. Aion lopettaa tämän loputtoman ajan tuhlaamisen. Katua. Löytää lohtua, toivoa, järkeä. Järkeä varsinkin. Olen katsonut sinun kasvamistasi, Donald, ja elänyt itse elämääni uudelleen sinun kauttasi. Olet tuonut minulle niin paljon onnea.”
Pieni tauko, sitten uudestaan: “Niin paljon onnea.”
“Voisinpa sanoa samaa sinusta”, minä vastaan.
“Ei sinun tarvitse. En ansaitsisi sitä. Minä vain haluan, että tiedät, että vaikka en ole aina ollut paras mahdollinen isä, niin en ole koskaan tarkoittanut satuttaa sinua. Olet minulle maailman tärkein, enkä voisi koskaan tehdä sinulle tahallani pahaa. Rakastan sinua niin kamalan paljon.”
Kahdeksan vokaalia. Yksitoista konsonanttia. “Vahingossako sinä tapoit äidinkin?”, minä kysyn.
Isä ei vastaa. Suljen television. Nousen seisomaan.
“Jutellaanpas vähän, Mursu.”