IRC-Galleria

Olen yrittänyt ratkaista erästä arvoitusta 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Siis yli puolet elämästäni. Joka ilta - paitsi sunnuntaisin - kello 20.00 otan itselleni aikaa ja mietin arvoitusta 15 minuuttia. En koskaan keksi vastausta.
Tiedän, että vastaus kuitenkin on olemassa. Melkein kahden ja puolen vuosikymmenen aikana sen löytämisestä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Sen etsiminen on ollut uskomattoman antoisa seikkailu, se on saanut minut ajattelemaan koko maailmaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Kun olen vanhentunut, olen huomannut ajattelevani samaa ongelmaa aivan eri tavalla kuin nuorukaisena. Olen viisastunut, arvoitus on laajentanut kulttuurillista näkökenttääni. Olen käynyt mieleni jokaisessa nurkassa. Olen suuttunut, turhautunut, nauranut, itkenyt, luovuttanut, kerännyt itseni taas ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut. Olen keksinyt uusia asioita, luonut uusia persoonallisuuksia, harkinnut itsemurhaa ja keksinyt että viisi toistoa toimii paremmin kuin kolme retorisessa kielessä. Olen uneksinut arvoituksesta, anellut vastausta, rukoillut, keskeyttänyt yhdynnän kolmesti minuuttia vailla kahdeksan, hakannut päätäni seinään. Tiedän, että vastaus on olemassa, en vain ole löytänyt sitä vielä.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun keksin vastauksen. Tunnenko täyttymystä? Tyydytystä? Tyhjyyttä? Tarkoituksettomuutta? Nauranko sen yksinkertaisuudelle vai olenko ylpeä saavutuksestani?
Pelkään, että kuolen, ennen kuin keksin vastauksen arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että joku paljastaa minulle ratkaisun, ennen kuin keksin sen itse. Ratkaisun, jonka löytäminen tulee muuttamaan elämäni täysin.
Tiedän, että ratkaisu on olemassa. Ratkaisu arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Ja vaikka en keksisi sitä koskaan, yrittäminen on tehnyt minusta viisaamman, kokeneemman ja avarakatseisemman ihmisen.
Haluatko sinä kuulla arvoituksen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää? Vai pelkäätkö liikaa sitä, että arvoitus, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää jää vaivaamaan sinua loppuelämäksesi? Sillä kukaan ei voi paljastaa vastausta sinulle. Minä en tiedä sitä, ja Hubert on kuollut.
Haluatko kuulla sen?

Koska mä olen se idiootti, joka liittyy yhteisöön Yli 40v mesen käyttäjät, ja luulee, että se on hauskaa. Ja kirjoitan novellin, jonka otsikko kuuluu: "Vastaus hartaaseen ja vaatimattomaan rukoukseen, joka esitettiin eräänä synkkänä iltana pienen tytön toimesta", ja leipäteksti kokonaisuudessaan kuuluu "Ei.". Spoilaan tutuilleni, että Aeris kuolee ja hakkaan isoveljeäni patongilla.

Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin. Kiihotun tilastoista. Rahan menettämisestä koituva vapatuttava tunne on hienointa, mitä tiedän. En mieti autoni kulutusta. Vitut jäniksistä.

Kuuntelen Smakia, mutta en myönnä sitä. Vältän tilanteita, joissa on mahdollista nolostua. En pidä ihmisten seurasta, pidän enemmän eläimistä. Ne eivät arvostele minua. Niiden hellyydenosoitukset ovat peittelemättömän itsekkäitä, kun taas ihmisten ovat verhotun itsekkäitä. Omistan aseen.

Iltapäivät masentavat minut poikkeuksetta. Aloin ymmärtää sen jo nuorena. Nykyään on vaikeaa olla hyvällä tuulella edes aamuisin, kun tiedän masentuvani iltapäivällä. Masentumiseni leviää pikku hiljaa, hitaasti mutta varmasti, ja kaappaa aina vain suuremman osan päivästäni. Olen todella huono Wolfenstein-sarjan peleissä, varsinkin Tides of Warissa.

Kun muut sanovat "mozzarella", minä sanon "motsarella". En kirjoita "motsarella", vaan sanon "motsarella". Älä yritä väittää, että siinä ei olisi eroa. Vain idiootit sanovat "motsarella", se on typerää ja junttia. Toisaalta sanassa "mozzarella" ei myöskään ole mitään seksikästä. Pitäisi luultavasti välttää koko sanaa.

Minusta ei enää koskaan voi tulla mitään. Hyvät muusikot aloittivat soittamaan viimeistään 11-vuotiaina. Taitavat näyttelijät ovat näytelleet koko elämänsä. Minusta tulee joku vitun kirurgi. Häpeämättömän raivokasta.

Haluaisin ostaa Irc-galleria VIPit, ja minulla olisi varaa niihin, mutta en kehtaa. Olen niin kateellinen kaikille teineille jotka voivat änkeä kuvansa täyteen sälää ja ruinata sitä lisää duudsoneilta. Minä en voi. Saisin vain negatiivista kommenttia ja se vaikuttaisi mielialaani vahvasti. Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin.

Tajusin vasta kaksi kuukautta sitten, että minulla ei koskaan edes ollut isoveljeä. En ole isäni poika.