Nimittäin sitä samaa huomaamattomuuden rinkiä, minkä omasin yläasteaikoina.
On olemassa paljon asioita, joita ei voi sanoa ääneen.
Ja on olemassa paljon asioita, jotka tulisi huutaa ääneen.
On olemassa asioita, joita minun tulisi sanoa ääneen ja kertoa eteenpäin. Koska ihmiset, joista joskus välitin, eivät välitä minusta enää ja minun tulisi siirtää vastuu heidän sanomistaan asioista toisten hartioille, heidän, jotka nyt välittävät keskenään toisistaan.
Vaan ei.
Mitään menetettävää minulla ei olisi, vaikka tekisin kuinka virheliikkeitä. Mutta silti, leikin sillä kuvitelmalla, että minuun luotetaan vielä jonka takia en kerro asioita, jotka minun pitäisi saattaa julkisuuteen.
Ehkä olen tyhmä.
Olen todennut, että todellista onnea on todella, todella harvassa.
Itse olen tietämättömänä, yhäkin yhtä tietämättömänä, etsinyt todellista onnea ja haaveillut niin paljon jostain pysyvästä. Vaan hiljalleen olen ymmärtämässä, että onni on rajallista.
Tunnen yhden pariskunnan, joka elää minun unelmaani.
Tai siis kuvitelmaani siitä, mikä on todellista onnea.
Vaan on sen eteen työtäkin nähty. Minun ei annettu.
Toivon yhäkin, että minullekkin tulisi onni joskus.
Että tuntisin todellisen olon ja tietäisin olevani jollekkin tärkeä.
Ehkä vielä joskus joku haluaa minut ja todistaa minun olevan jonkin arvoinen.
On paljon sellaisia tuntemuksia, kun olisi mitä turhin ihminen ja maailma osoittaisi minua nauraen. Onhan tuokin toki totta... Osittain.
Missä olisi minun pitkätukkainen ritarini?
Joku, joka kelpuuttaisi tälläisen neidon, yksinäisen, sellaisenaan, kuin se on, eikä haluaisi sitä muokata?
Sellainen joka ei käyttäisi minua vaan rakastaisi.
Lieneekö kiven alla?
Pitää lähteä kääntämään kiviä, jahka tästä ensin nukahtaa ja sitten herää...
~Darkie
Kuunnelkaa Silent Hilliä;
http://www.youtube.com/watch?v=b4rXbSnk2ng