Huh.. Koko viikon ajan mä oon heränny yöllä ruokkimaan kissanpentuja että saa painon nousemaan niin kuin sen pitäis...
Eilis iltana olin niin väsyny, etten yksinkertasesti vaan ymmärtäny tehä kaikkia iltahommia, mm. ottaa lääkkeitä... Tänään oon sit vaan torkkunu, heränny, ruokkinu ja torkkunu. Totesin että hame valuu päältä, ei oo tullu syötyä ja tuli kiehuvaa vettä kaadettua käden päälle. No ei ihan kiehuvaa, mut n. 95'C, ei siit paljoo puuttunu.
NYT illalla, saan vihdoin ärsytyksen pois. Nappasin lääkkeet ja tuntuu siltä että sais nukkuakkin. Kunhan hiljenee päässä.
Muistoja. Paljon. Vanhoja, uusia jopa unia.
Totean taas ikävöiväni, mutta mitä?
En sanoisi että ketä, koska...hmm, en vaan sanoisi, mutta lähinnä tunnetta, mikä puuttuu. Olenko tärkeä?
En. En sen tärkeämpi kuin kaupassa vastaan kävelevä ihminen, jos edes niin tärkeä. Pitkän masennuksen aikana oon hyvin usein vakuutellut itselleni että maailma olisi paljon parempi ilman minua, teen sitä vieläkin. Etsin syitä, kaipaan tärkeyttä.
Itsekästähän se on. Tyhmäähän tämäkin on. Kirjottaa johonkin irc-gallerian päiväkirjaan. Vaan eipä ole päiväkirja itse tässä. Enkä näkisi näin pimeässä kirjoittaakkaan.
Sitäkin olen niin halunnut tehdä, kirjoittaa.
Mutta myös laulaa.
Soittaa.
Korjata.
Ajaa.
Sitten kun miettii niin kaikkihan, mitä haluaisin tehdä, on asioita mitkä tekisivät minusta tärkeän. Miksi haluan sellaista? Miksi elottoman tekstin kirjoitus on helpompaa kuin toiselle puhuminen?
Miksi ikävöi tunnetta, kun toinen katsoo sinua ja sanoo sinun olevan korvaamaton? Miksi kaipaa sitä yöllistä soittoa; "Halusin nähdä sut.." - ja sitten huomaat tämän olevan oven takana, kohta luonasi. Tekemässä sinusta tärkeän. Minua ei vaan pitäisi päästää koneelle illasta enää, ei lääkkeiden jälkeen, kun odotan unijunaa...
Olenko korvaamaton?
~Darkie