- Brian Molko
Placebon eilinen keikka oli mahtava ja päihitti 2007 vedon, koska silloin oli istumapaikat, meinaten ettei tanssiminen ja yleinen mukana fiilistely oikein toiminut. Mmmh, nyt pääsi pomppimaan ja tanssimaan ja paljon hikisiä ihmisiä ympärillä. Kyllä se on se vaatteisiin tarttunut hajujen kirjo mikä tekee keikan fiiliksen.
Lähdettiin 12.30 ajamaan Ropzumanin kanssa Porista Helsinkiin. Perillä 16.30, pakkasessa jonottamista kaksi ja puoli tuntia, lavan edessä kolmannessa rivissä odottamista päälle kaksi tuntia, parin tunnin upea setti, paitastandille jonottamista n. puolituntia, Porissa takaisin 4.30.
Toisin sanoen oltiin reissussa 16 tuntia, joista kahdeksan kului ajamiseen, seitsemän non-stoppina seisomiseen ja tunti ruokailu-, kahvi- ja tupakkataukoihin.
Roadtrips are The Best Thing Ever.
Siinä Jäähallin edessä jonottaessa tein huomion, että n. 90% Placebon suomalaisfaneista on tyyliä "boheemit runoilijatytöt"; kaikki näytti toistensa kopioilta isojen pipojensa, huiviensa, silmälasiensa, pillifarkkujensa ja tennareittensa kanssa ja meinasi iskeä sama ahdistus kuin sen yhden kerran kun olen Kinossa käynyt enkä pystynyt erottamaan niitä lukuisia bilehile-muijia toisistaan.
Kind of like Hitchcock's "Birds". Extremely spooky.
Voisin valittaa pitkään taas siitä, kuinka kaikki muut on LIIAN PITKIÄ ja laulaa liian äänekkäästi Englantia huonosti ääntäen ja hiukset on liian isoja ja tulee mun suuhun ja kaikilla on pahanhajuista hiuslakkaa. Mutta se on nyt on joka ikinen kerta aivan sama juttu, niin keskitytään keikan loistavuuteen.
Brian oli oma hyvännäköinen itsensä, Stefan oli ajanut hiuksensa siiliksi (luopuen siitä kammottavasta tupeen-näköisestä hökötyksesta) ja Steve oli paidaton tatuoitu ihanuus rumpujensa takana. Stefanin kokohopea puku oli loistavinta ikinä. So, so shiny.
Kolme ekaa vetoa olivat rockimpia otoksia Battle for the Sunilta: For What It’s Worth, Ashtray Heart ja Battle for the Sun. Niistä siirryttiin Sleeping With Ghostsiin, mikä yllätti aikasella soitollaan. Uskomattoman kaunis kappale ja Brian vetää sen aina niin tunteella että olisi pettymys, jos se joskus jäisi kokonaan pois settilistalta.
Tämän jälkeen seurasi Speak in Tongues ja Follow the Cops Back Home, jotka jatkoivat SWG:n rauhallisempaa tunnelmaa. Iisimmän fiilistelyn jälkeen räjähtivät soittoon Every You Every Me ja Special Needs. Hittisuosikkeja, jotka saa yleisön aina ekstaasiin. EYEM:n tahtiin on hyvä tanssia.
Breathe Underwater jatkoi taas kovaa BftS:n meininkiä ja sitä seurasi sujuvasti Because I Want Youn uudelleen sovitus Angkor Watin keikalta. Jokainen Angkor Watin sovituksista on onnistuttu hyvin muokkaamaan rauhallisiksi versioiksi, mutta oli se ihan eri asia kuulla biisi livenä kuin mitä se on DVD:ltä katsottaessa. Kaunis, kaunis kappale. Brian pohjusti sitä infolla ihmiskaupasta.
Twenty Yearsinkin sovitus oli jälleen aivan uusi ja kenties yksi parhaimmista. Erittäin funky.
Ja taas uusinta materiaalia, Julien ja The Never-Ending Why. TN-EW on kestosuosikki ja olin koko ajan toivonut kuulevani Julienin illan aikana, eli toiveiden täyttymyksiä molemmat.
"Now that's it's snowing in your brain even ten will not placate you. This ain't no cure for the pain. This avalanche will suffocate you."
Blind, Devil in the Details, Meds ja Song to Say Goodbye. Olisivat voineet jättää Medsin aikaset hitit vähemmälle ja soittaa vanhempaa materiaalia enemmän, mutta kyllä mulle kaikki kelpaa.
Encoreissa (Mendelssohn), Bright Lights, Special K ja Bitter End. Kaksi jälkimmäistä jälleen kestosuosikkeja ja pada papa padadaa on aina yhtä kiva huutaa.
Toisessa encoress Infra-Red ja Taste In Men. Gay-dance on tainnut jäädä kokonaan historiaan, mutta TIM toimii aina ja on very, very dancable.
Stefan on niin prkln kukko kun se tulee aina siihen aivan lavan reunaan ja työntää pelvistään eteenpäin basson takana ja keimailee. Siitä oikein näkee, kuinka se nauttii siitä kun kaikkien huomio kiinnittyy siihen ja pikkutytöt yrittää nylkyttää sen jalkaa. Irstas, irstas mies.
Ropzu sano, että Steven kapula osui sitä melkein päähän. Kirosin, että miksei se ottanut sitä, mutta se selitti että hysteeriset 16-vuotiaat tytöt on liian kova pala sille.
Olisin halunnu standilta ostaa mukin, kun mun kahdesta kahvikupista toinen on mennyt rikki kahvasta, niin tarttisin korvaajan. Hidasta palvelua siinä kohdin missä olin, niin ne ehti loppumaan. Hommasin sitten julisteen, kun rahatilanne sen verta huono, ettei pysty 25€ paitoihin tuhlaamaan. Voi niitä sitten myöhemmin tilata netistä.
Autoon istuutuminen oli ORGASMISTA. Selkä meni niin kipeäksi tuntien seisomisesta, että pelkäsin etten enää ikinä pääse nousemaan ylös kun viimeinkin istahdin.
Käytiin paluumatkalla syömässä, mun ensimmäinen ruokailuhetki koko päivänä. Ei ollut kyllä mikään järin hyvä vege-pizza, mutta saatiin isot kahvit kaupanpäälle. Ei ole kofeiini sitten maistunut pitkään aikaan niin hyvältä.
Ja kaikkein tärkein: Roadtrip Songs! On se hyvä, että matkakumppanillakin on mahtava musiikkimaku, niin ei tarvitse tapella soitettavista biiseistä. Tässä parhaimmistoa:
White Stripes – Seven Nation Army
Type O Negative – Angry Inch
AFI – End Transmission
Nine Inch Nails – Closer
Maj Karma – Valaiden laulu
Placebo – Battle for the Sun
White Stripes – Blue Orchid
AFI – Sacrilege
Volbeat – Guitar Gangsters & Cadillac Blood