*** / *****
Tavallinen mies tavallisessa työpaikassa (Starbucks), tavallisilla kavereilla, tavallaan-tunnen baaritutuilla, asunto suoraan Designin keskiaukeamalta, vaatevarasto kopioitu muotilehtien sivuilta, pitää mistä muutkin pitävät, ei pidä mistä muutkaan eivät pidä.
Kirja kertoo oman identiteettinsä kyseenalaistamisesta, pelosta menettää se jollekin toiselle, menettää itsensä, ajatuksensa, elämänsä. Jos tapaa jonkun joka käyttäytyy, puhuu ja näyttää täsmälleen samalta kuin sinä, niin mitä itsestä on enää jäljellä? Mikään ei ole omaa, koska joku muu, joku joka näyttää sinulta, on sinä, on jo ajatellut samat ajatukset kuin sinä, ostanut samat vaatteet kuin sinä, lukenut samat kirjat kuin sinä, puhunut samoille ihmisille kuin sinä.
Kirjan päähenkilö, nimeämättä jäänyt vajaa kolmekymppinen mies, kohtaa tämän ongelman. Tuntemattomat ihmiset tulevat puhumaan hänelle aivan kuin he tuntisivat hänet, koska he ovat puhuneet toiselle hänelle joka näyttää, käyttäytyy samoin kuin hän. Hän menee kotiinsa ja paikka on jynssätty puhtaaksi, koska joku joka näyttää, käyttäytyy samoin kuin hän pyysi talonmiestä avaamaan oven ja päästämään itsensä sisään. Baarikaverit sanovat, ”Luulimme, että olit suuttunut jostain kun et tullut pöytäämme istumaan. Aivan, kuin et olisi tunnistanut meitä.” Mutta he puhuivat toisesta hänestä joka näyttää, käyttäytyy aivan samoin kuin hän.
Aluksi mua ärsytti koko kirja; päähenkilö murehtii identiteettinsä menettämistä, mutta mitä identiteettiä? Se luki vain kirjoja, jotka olivat top 10-listalla, osti vain albumeita, jotka olivat top 10-listalla, kävi katsomassa vain näytelmiä, joita kaikki muutkin kävivät katsomassa, pukeutui vain vaatteisiin joita muotilehdet käskivät pukea päälle, sisusti asuntonsa niin kuin sisustuslehdet käskivät sisustaa. Mikään mitä se teki, mistä se piti, ei ollut sen omaa. Samanlaisia ihmisiä kuin se löytyy maailmasta tuhansia, niitä jotka pukeutuvat niin kuin muoti käskee, pitävät vain asioista joista muutkin pitävät. Jos se menettää identiteettinsä, niin kuka tahansa muu näistä laumassa kulkijoista voisi tulla sen paikalla, eikä kukaan huomaisi eroa.
Se aluksi veikkaa, että syynä on avaruusoliot; sen työpaikan (Starbucksin) vakioasiakas, mies joka tilaa aina ”Just Plain Coffeen” kertoi sille teoriasta, että avaruusoliot haluavat elää ihmisten keskuudessa, mutta eivät pysty koska eivät näytä lainkaan samalta kuin me. Joten ne tarkkailevat, valitsevat ihmisen joka syystä tai toisesta miellyttää niitä, ja muokkaa itsensä täksi ihmiseksi; opiskelee puhetavan, kävelytyylin, eleet. Varastaa ystävät, rakastajat, asunnon. Syrjäyttää ihmisen omasta elämästään, omii sen itselleen.
Olihan se kaikki hyvin mielenkiintoista, ja määrätietoisesti puskin itseni lukemaan kirjan loppuun, koska halusin tosissani tietää, että mistä tässä loppujen lopuksi oli kyse.
Ihan luettava kirja, ja paikoitellen aivan helvetin ahdistava. Kirjoitustyyli pisti välillä turhauttamaan, koska jotain kolmen lauseen pituista sanomaa saatettiin käyttää uudelleen ja uudelleen, kahteen kertaan samalla sivulla viiden sivun ajan. Loppuun päästessä toiston idea alkoi käymään järkeen, mutta tuli siinä vähän sellainen olo, että joko M. Christian pitää lukijoitaan tyhmänä ja näkee tarpeen toistaa joka helvetin asiaa kymmeniä kertoja, tai sitten se on vain mielikuvitukseton ja toisto on sen tapa korvata keksimättömiä lauseita.
Mutta jos pääsee yli toiston aiheuttamasta turhautumisesta, niin huomaa, että sillä koitetaan hakea ahdistavuuden tunnetta. Ja kyllähän mäkin sen sieltä muutamaan otteeseen löysin.
(Spoilereita pisterivin jälkeen. Don't wanna know - don't read.)
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Voin sanoa, että olin hyvin yllättynyt kun loppuratkaisuksi paljastui juuri se asia, mikä mua aluksi ärsytti; ideana oli juuri se, että samanlaisia ihmisiä on miljoonia, niitä, jotka pitävät täsmälleen samoista asioista, leikkauttavat hiuksensa täsmälleen samalla tyylillä kuin muutkin, ostavat täysin samoja vaatteita kuin toiset, ajattelevat samoja ajatuksia kuin toiset, koska kaikki mielipiteet mitä niillä on tulevat populaarikulttuurista, mielipiteitä, jotka media on määrittänyt.
Eli kukaan ei yrittänyt varastaa sen elämää. Se vain alkoi huomioida näitä muita ihmisiä, jotka ovat täsmälleen samanlaisia kuin se. Niin samanlaisia, että tutut eivät pysty kertomaan niitä erilleen toisistaan. Niin samanlaisia, että toinen erehtyy luulemaan toisen asuntoa omakseen, koska se on aivan samanlainen kuin itsellä, ja ihmetellessään mikseivät avaimet sovi lukkoon pyytävät talonmiestä päästämään sisään. Niin samanlaisia, että ajatuksenjuoksukin täsmää, joten ne päätyvät käymään samoissa kahviloissa, vaatekaupoissa, huoltoasemilla.
.
[Suora lainaus kirjan loppupuolelta]
"It’s always been kind of like this, but it’s different now. Worse, I think. Things used to travel slowly. But now it just rushes at you doesn’t it? TV, the Internet, magazines, books. Life - all of it. Sometimes you feel like it’s too much, right? It’s too loud, too crazy, too angry. So you try to find ways not to feel tense, outside, alone: you listen to the top ten, watch the top ten, think the top ten are sexy, want to look like the top ten, want to become the top ten, because everyone else does. It’s safe. It feels good to know what you’re doing is what everyone else is doing. ...
... They’re succesful when they get the most number of people to read the same thing, become the same thing - and they keep getting better and better at it. Something’s a hit because it was made to be a hit - and we make it a hit because if we don’t watch it, listen to it, be like it then we won’t be like everyone else. ...
... Even people who don’t think they’re not the same are - the same, I mean. They think they’re special but they’re not. They’re types too - just different types. They think they’re beyond all that shit but they’re not - they’ve all read the same books, seen the same flicks, listened to the same music. They all want to be accepted, but accepted by people like them, so they wear their costumes and put on their act. Just like us. Just like all of us."