IRC-Galleria

Satuin vetämään koulussani järjestetyissä englannin ja ruotsin lähtötasotesteissä ilmeisen hyvin, ja näin välttämään keskiviikkoisin järjestettävät kielten kertauskurssit. Eli toisin sanoen lukujärjestyksessäni on joka keskiviikko ylimääräinen vapaapäivä, joka katkaisee muuten karmivan opiskeluviikon autuaallisesti kahtia. Joka tiistai körötellessäni Porista kohti kotia manaan ainaista väsymystäni ja lupaan itselleni takuuvarmasti mennä nukkumaan viimeistään kello 22 ja nukkua piiitkät ja virkistävät öyunet ollakseni taas torstaiaamuna kuudelta pirteä kuin peipponen.

Tiistaisen aseptiikantenttini jäljiltä kotiin raahustaessani olo oli kuin milläkin raadolla. Edellisinä öinä unet olivat taas jäänet viiteen-kuuteen tuntiin, eikä suinkaan siksi, että olisin muka lukenut tenttiin, vaan koska en yksinkertaisesti kykene menemään viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, vaikka kotona ei olisi kertakaikkiaan mitään tekemistä. Ulko-oven avatessani sain taas todeta samaisen sotkun odottavan sisällä, mikä sinne kotoa lähtiessäni oli jäänyt. Tavallisuudesta poiketen en alkanut siivota, vaan rojahdin miehekkäästi sohvalle makaamaan ja päätin vakaasti, etten liikahda senttiäkään ennen kuin hilaisin itseni oikeasti nukkumaan. Lähestulkoon täysin sain lupaukseni pidettyä, ennen nukkumaanmenoa kiskouduin ainoastaan saunaan ja takaisin sohvalle, ja unten maille pääsin poikkeuksellisesti jo ennen kahtatoista.

Ensimmäinen muistikuvani aamusta on tietokonekaijuttimista kantautuva ihme möykkä, jonka johdosta sieppasin peittoni ja raahasin itseni olohuoneen sohvalle. Seuraava muistikuva onkin sitten klo 15.30 jolloin vääntäydyin ylös ja tyrmistyksekseni totesin haaskanneeni koko vapaapäiväni X-asennossa vuodesohvalla. On jotenkin merkillisen masentavaa tajuta kauppojen menevän kiinni, ennen kuin on syönyt edes aamupalaa.

Edes vapaapäivänä ei pitäisi nukkua ilman herätyskelloa. 15 tunnin yöunien jälkeen ei todellakaan tunne itseään virkeäksi, päinvastoin. Vapaapäivän kuluessa ihme vetelehtimiseen, sitä melkein alkaa toivoa olevansa jo koulussa tai ihan missä vaan tekemässä mitä tahansa järjellistä. Ensi viikolla taidan vahingosta viisastuneena tavalliseen tapaan siivota koko päivän huonosti nukutun yön jälkeen. Kuitenkin se on näemmä virkistävämpää, kuin lyhyeksi jääneiden öiden paikkailu kertaheitolla. Kuolema kuittaa univelat ja yhtälailla kuin ikuisuus, puolinukuksissa hortoiltu vapaapäivä on pitkä hetki.

Koin aamupäivällä jälleen kerran elämäni järkytyksen. Hilatessani itseäni autuaan tietämättömänä rappusia ylös kohti Porin-luukkuani, sain tyrmistyksekseni todeta asuntoni oven olevan sepposen selällään rappukäytävään. Hiivin reppuni kanssa hyvin epäluuloisena sisään ja ensimmäiseksi tarkistin vessan, komerot ja sängynalustan epämääräisten hiippareiden ja juoppojen varalta. Tovin päästä tosin tajusin, että juopoilla harvemmin on kerrostalojen yleisavaimia, mutta parempi katsoa kuin katua.

Ehdin jo hetken epäillä omaa huolellisuuttani ja pohdin pääni puhki olisinko muka voinut itse jättää ulko-oven auki. Minähän aina nimenomaan tarkistan, että ovi varmasti menee lukkoon. Pakkohan se on, kun samassa rapussa asustelee kaikkia kummallisia tyyppejä, muun muassa rappukäytävässä LUJAA laulava mies (musiikillisissa taidoissa ei pahemmin kehumista), nainen, joka höpisee yöt läpeensä (toivottavasti ei yksin, mutta toisaalta, kenellä muka on vieraita klo 03:00?!) ja isännöitsijäkin on kieltämättä ihme hyypiö. (isännöitsijällä tosin taitaa olla avaimet joka tapauksessa, mutta kuitenkin.) Seuraava epäilyni kohde oli aviomieheni Riku, mutta pienen järkeilyn jälkeen muistin lähteneeni perjantaina kämpältä itse viimeisenä.

Tilanne alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Jos ovea en ollut jättänyt auki minä, eikä Riku, niin kuka??

Lähemmän tarkastelun jälkeen löysin eteisen lattialta, jokapäiväisen hervottoman mainospinoni alta pienenpienen tiedotelappusen, jossa kerrottiin taloyhtiömme remonttihankkeesta, ja ohimennen mainittiin tiistaina 3.10 suoritettavasta patterien ilmauksesta, joka tehtäisiin joka tapauksessa, oli asukas sitten kotona eli ei. Noh, en sattunut olemaan paikalla remonttimiesten lampsiessa kengät jalassa uuden uutukaisella valkoisella bukleematollani hipelöiden valkoisia huonekalujani likaisine käsineen. Enkä ollut paikalla silloinkaan, kun hyvissä ajoin (tod.näk. samana aamuna) saapunut tiedote kolahti postiluukustani alas.

Pikaisen päättelyn jälkeen totesin remppamiesten olevan syyllisiä asuntoni sekamelskan kaikelle kansalle esittelyyn. Sen ainoan kerran kun ei siivoa asuntoaan täydellisen siistiksi sieltä lähtiessään, joku tulee sisään omilla avaimilla ja jättää ovet auki ja sotkun naapuruston pällisteltäväksi.

Olen aina kuvitellut, että käytännön työtä tekevillä ihmisillä on edes hitunen maalaisjärkeä pikkupikku aivoissaan. Tulipas todistettua, että ainakaan porilaisilla remonttireiskoilla ei pahemmin löydy kapasiteettia tavallisiin arkipäivän rutiineihin.

Kävin tässä taannoin Porissa katsomassa paria asuntoa, jälleen kerran tuloksetta. Ensimmäinen oli järkyttävä, ei-ihmisen-asuttava homeenhajuinen murju, (mm. lattian kaltevuuskulma oli melkoisen päätähuimaava) ja toinen pieni kallis koppero, joka oli kyllä siisti ja ihan kiva, olemattomista neliöistä huolimatta, mutta sekin vietävä on jo varattu!

Kolmas asunnon yritelmä oli silti kyllä aivan omaa luokkaansa. Sijainti olisi kouluun ja keskustaan nähden ollut mitä parhain, sopivasti välissä lähellä kaikkea, ja kävellessäni tarkastamaan kyseistä kämppää ajattelinkin ulkoapäin alueen olevan ihan kiva ja viihtyisä. (toisin kuin pari edellistä katsastamaani slummia) Kuitenkin sisään astuessani sain tyrmistyksekseni todeta omien käsitysteni käytännöllisistä rakennusratkaisuista eroavan täydellisesti asunnon omistajan aatoksista.

Ensimmäinen järkytys oli hirvittävä reikä keskellä eteisen parkettia. (parketti oli kyllä muuten ihan siisti mutta...) Reikä?! Ihan tosissaan. Ei sentään alapuolella olevaan kämppään ihan sisälle näkynyt. Ties mikä taidekoululainen on edellisenä asukkaana yön pimeinä tunteina nirhinyt lattiaan aikansa kuluksi jonkunnäköistä tirkistys/vakoilureikää, josta voisi muun muassa kuulla ja pistää kiertoon alakerran pariskunnan synkimmät salaisuudet ja aina tilanteen tullen bongata suihkuun pyrkivät alastomat ihmiset. (Alakerrassa todennäköisesti asuu eläkeläisiä, joten laiha lohtu. Hähhää, pervo.)

WC:tä tarkastaessani totesin samanlaisen reiän sijaitsevan juuri pöntön yläpuolella, mutta se oli todennäköisesti kattonaapurin aikaansaannosta poraustavoista päätellen. En tosiaankaan kaipaa seuraa enkä valvovan silmän läsnäoloa vessareissuillani, joten ajatus asunnon hylkäämisestä alkoi olla poikkeuksellisen vahva jo tarkasteluni tässä vaiheessa.

Olohuoneen peili ja sähkökytkennät olivat seuraava kauhisteluni kohde. Peili oli ensinnäkin hirvittävän ruma, ei kehyksiä, reunat rikki ja muutenkin kamalan leventävän oloinen. Niin ja valokatkaisija sijaitsi jotakuinkin sen keskellä. Katkaisija oli todella vanhan oloinen klemppa, ja lisäksi asennustapa oli vähintäänkin epäilyksiä herättävä. Katkaisijan päälle, ja siis peilinkin päälle, oli ruuvattu ties mikä säilykepurkinpohja, jokatapauksessa erittäin teräväreunainen metalliympyrä, jonka reunoista pursusi epäilyttävän näköisiä johtoja. Ei parane mennä liian lähelle peiliä levittämään ripsiväriä, sopivan oikosulun sattuessa voi vaikka pamahtaa sulakkeet ja mennä henki.

Keittiö ei ollut siisti. Ei sitten alkuunkaan. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi ihmeelliseen puolikkaaseen seinään, joka erotti keittiön olohuoneesta. Ja kyseessä ei siis ollut pystysuunnassa puolikas seinä, kuten voisi luulla, vaan ihmeellinen lattiasta metrinkorkuinen pari metriä leveä este, joka teki "keittiössä" liikkumisesta ja kaappien avaamisesta miltei mahdotonta. Ihme karsina. Enää tarvittaisiin pari paalia pahnoja ja kanankakkaa, niin illuusio kerrostalonavetasta tms. olisi valmis. Hyvä kun mahtui kääntymään 180' ja peruuttamaan turvaan olohuoneen puolelle. Keittiön kaapeista ei sen enempää, selostukseen kuluisi liikaa aikaa, karmeat olivat, ja erityisen huvittava ilmestys oli todennäköisesti myös edellisen taidekoululaisen omaa disainia oleva lasihylly keittiön seinässä. Paksuilla ja kuluineilla rosterikannakkeilla makaava hento lasilevy ei liiemmin tehnyt meikäläiseen vaikutusta.

Eli se siitä kämpästä, kalliskin oli kuin mikä. No tulipahan ainakin käveltyä hikipäässä keskustassa useamman kilometrin verran avaimia hakiessa ja palautellessa.

Asunnonmetsästys siis jatkuu yhtä epätoivoisena kuin ennenkin. Taidanpa tästä marssia Satakunnan urheiluliikkeeseen ostamaan Haltin 8 hengen teltan ja leiriytyä keskelle Porin toria, hyvät kulkuyhteydet, sopivasti neliöitä ja mikä tärkeintä, vuokra kerrankin alle 300 € joka tapauksessa hikisestä kopperosta..