IRC-Galleria

Jouluaamu, kello on jo yli seitsemän. Yritän epätoivoisesti keksiä jotain, mistä kirjoittaa. Jotta voisin antaa teille, rakkaimmilleni, jotain lahjaksi. Minä kun olen älyttömän huono ostamaan lahjoja, varsinkaan ajoissa, puhumattakaan niiden toimittamisesta saajilleen. Suunnitelmat ovat kyllä suuria ja hienoja, mutta toteutus…karkeasti sanottuna, se tosiaan kusee.
Katselen poissaolevana, inspiraatiota jostakin mieleni kieroutuneesta solmusta etsiskellen, ulos ikkunasta. Ikkunan heijastuksesta näen kasvoni. Katselen hetken itseäni silmiin ja huomaan hymyileväni. Silmissäni läikehtii onnellisuus. Nykyään se on minulle melko lailla perusolotila, elämäni on jokseenkin raiteillaan enkä oikeastaan keksi mitä minulta enää puuttuisi. Olen saanut paljon, oppinut paljon ja saavuttanut asioita, joita en ehkä koskaan olisi uskonut saavuttavani oikeasti. Minä olen onnellinen nyt. Tavallaan se oikeastaan pelottaa minua, mutta olen päättänyt etten anna epäluulojeni varjostaa onneani.
Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Itseasiassa, ei ollut vielä kesälläkään, alkusyksystä puhumattakaan. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet minulle enemmän tai vähemmän vaikeita. Kasvaminen on tehnyt kipeää, itsensä etsiminen vielä kipeämpää ja muutaman kerran olen joutunut itse kärsimään muiden virheistä tai jonkun satuttamaksi omaa varomattomuuttani.
Kuka minä sitten olen? Sitä minun on vaikea määritellä, olen kovin muuttuva ja ailahteleva käsite. Tuohon kysymykseen vastaisin siis ”minä” tai ”Anni”. Sen enempää selittelemättä tai määrittelemättä. Mutta mikä sitten muuttui? Mikä minusta teki sen ihmisen, joka nyt olen? Miten minusta tuli onnellinen? Minä en ole itsekään aivan varma. Oikeastaan, kamalan moni asia muuttui, mutta luulisin, että kaikkein eniten minä itse.
Syksyyn asti asuin perheeni luona kotikaupungissani, kuten kuka tahansa ikäiseni, kävin peruskouluni loppuun alle kilometrin päässä kotoani, hengailin kavereideni kanssa ja lusmuilin koulussa. Ainoa, mikä oikeastaan todella kiinnosti, oli musiikki ja ystävät. Mutta ne kiinnostivatkin sitten oikein toden teolla. Silloisen koulubändini kanssa kasasimme niska limassa kahta tekemääni biisiä esityskuntoon huhtikuun puolivälin bändikisaa varten, jossa itse Jone Nikula kehui kappaleitamme ammattimaisesti tehdyiksi ja hyviksi. Hyvä, etten leijaillut katon rajaan hänen noin sanoessaan.
Maaliskuun lopulla tutustuin myös kahteen ihmiseen, jotka lopulta muuttivat elämääni todella paljon ja jotka muodostuivat minulle läheisiksi ja tärkeiksi. Vuotta nuorempia, mutta mahtavaa seuraa. Kiinnyin heihin nopeasti ja päädyinkin viettämään hyvin ison osan kesästäni heidän kanssaan. Kiitos molemmille siitä ja kaikista niistä mahtavista muistoista, joita kanssanne viettämistäni hetkistä on jäänyt. Vaikka osa siitä onkin sellaista materiaalia, ettei siitä ulkopuolisille voida puhua. Kamala kun naurattaa kun alan miettiä sitä kaikkea.
Niin, kuten arvata saattaa, tuli kesä ja koulu loppui. Kaksi päivää ennen kuin lähdin viikoksi ratsastusleirille, joka kehitti minua todella paljon, sain kirjeen oppilaitoksesta, johon olin hakenut, mutta johon en kuolemaksenikaan uskonut pääseväni. ”ONNEKSI OLKOON! Sinut on valittu opiskelemaan Satakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen kuvallisen ilmaisun perustutkintoa peruskoulupohjaisena 120 ov, ammattialana graafinen viestintä”, kaksi lausetta, jotka muuttivat elämäni.
Keväällä päätin, että oli aika päästä eroon koko yläasteaikani kestäneestä masennuksesta ja varsinkin itsetuhoisuudesta. Samalla lopetin myös kynsien pureskelun. Aluksi itsetuhoisuudesta luopuminen meinasi tosissaan tuottaa vaikeuksia. Monta kertaa jouduin kieltämään itseäni ja muistuttamaan itseäni siitä, etten aikonut enää jatkaa. Ja lopulta onnistuinkin. Enää minun ei tee mieli satuttaa itseäni juuri koskaan. Alavireisestä olosta olikin sitten jopa itsetuhoisuutta hankalampi päästä eroon. Mutta onnistuin, lopulta.
Kesän jälkeen, kuten arvata saattaa, seurasi syksy. Minua inhotti ja lievästi masensi alati lisääntyvä pimeys, mutta yritin sitkeästi olla masentumatta siitä sen kummemmin, kuten aiempina vuosina. Mutta tämä syksy oli kuitenkin erilainen kuin muut. 09.08.2009 minä muutin ensimmäistä kertaa täysin erilleen perheestäni ja aloitin ”uuden elämän” Nakkilassa, opiskelijana. Ensimmäiset viikot olivat kevyitä ja helppoja. Elin vapauteni huumassa ja tutustuin innoissani uusiin ihmisiin. Varsinkin Jonin kanssa leikimme yhdessä villiä, vapaata ja vastuutonta opiskelijaa illat ja yöt läpeensä. Aluksi se oli hyvinkin hauskaa, mutta muutaman viikon kuluttua ensihuuma alkoi haaltua ja arki muuttua arjeksi. Kurjia, puolipimeitä, kylmänkosteita aamuja, pitkiä koulupäiviä, valtavasti opittavaa ja stressiä siitä, etten ole taiteellisesti yhtä lahjakas kuin muut luokkalaiseni. Tai niin no, taiteellisesti olen kyllä ihan yhtä lahjakas kuin hekin, mutta eri alueilla. Minun taiteenalani on ehdottomasti musiikki ja sen jälkeen kirjoittaminen, heidän alaansa taas graafinen puoli.
Syksy kehittyi pidemmälle ja pidemmälle, minä kiikuin masentumisen ja masentumatta jättämisen rajalla, taistelin paremman oloni puolesta ja kielsin itseäni luovuttamasta. Kun koulua oli käyty vasta kolmisen viikkoa, olin jo kehittänyt melko valtavan ihastuksen luokkalaiseeni tyttöön, josta oli tullut yksi parhaista koulukavereistani. En puhunut asiasta kuin parille ihmiselle ja yritin sitkeästi saada tunnetta tapettua sisältäni. Yleensä se onnistuu aina, mutta tämä ihastus ei vain suostunut haaltumaan. Sain sen väliaikaisesti unohtumaan, mutta kun palasin kouluun, tunne iski minuun uudestaan välittömästi kun näin vilauksenkin hänestä. Melkeen aloin inhota koko ihmistä vain siksi, että hän sai minut pitämään itsestään niin paljon, etten pystynyt edes irrottautumaan siitä tunteesta.
Koitti lokakuu ja yhtäkkiä vain NAPS, me olimmekin yhdessä. Myöhemmin selvisi sekin, miksen ollut saanut sitä tunnetta pois päästäni. Tunne oli ollut molemminpuolinen ja minä olin jossain syvällä itsessäni tiennyt sen kokoajan, mutta kieltäytynyt uskomasta sitä. Siitä lähtien, paria takapakkia lukuunottamatta, asiat ovat lopulta parantuneet niin huimaa vauhtia, etten enää oikein usko sitä itsekään.
Vaikka eiväthän ne muutokset toki pelkästä seurustelusta johtuneet. Se vain oli lopullisesti se asia, joka avasi silmäni ja sai minut käsittämään, miten paljon ihmisiä ympärilläni on ja miten onnekas lopulta olenkaan.
Kuten jo sanoin, nykyään olen niin onnellinen, että melkein hävettää. Asiat ovat muuttuneet.
Aluksi oli uskomattoman ihania ihmisiä ja se, miten silmäni avautuivat näkemään miten moni näistä ihanista ihmisistä välitti minusta ja halusi olla kanssani. Se kohotti itsetuntoani varsin suuresti. Jos kerran minusta pidettiin, minussa täytyi olla jotakin, mistä nämä ihmiset pitivät. En siis ollutkaan pelkkä ärsyttävä, hyödytön kusipää niin kuin olin aiemmin kuvitellut. Jouduin toteamaan olleeni sokea ja väärässä. Ne ihmiset, jotka joutuivat kestämään minua aikana, jolloin en tajunnut ettei maailma ollut kääntänyt selkäänsä minulle, vaan minä sille, -haluan pyytää teiltä anteeksi. Tähän joukkoon luettakoon erityisesti paskapäinenparaskaverini Anna. Sari, Emmi, Sonja, Iida, Sini, Miku, Anni, Minna ja Elske saivat myöskin kurjat osansa, toiset suuremman ja toiset pienemmän. Yhtäkaikki, haluan pyytää typerää käytöstäni ja sokeuttani anteeksi teiltä. Ja kiittää, että jaksoitte minua siitä huolimatta.
Tietäkää, ihmiset, että rakastan teitä ja vaikka osaa teistä en Nakkilassa asumiseni takia näe kovin usein, en silti ole unohtanut teistä yhtäkään enkä haluakaan unohtaa. Siispä, kiitos kaikesta, mitä olette kestäneet ja minulle antaneet ja anteeksi kaikesta typerästä tai ajattelemattomasta, mitä olen tehnyt tai aiheuttanut.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE !

ps. anteeksi, etten keksinyt parempaakaan. Inspiraatio on ollut hyvin hukassa lähiaikoina. Tämän verran onnistuin itsestäni irti kiskomaan.