Ensi viikolla on muutto Amsterdamiin. Tuntuu vieläkin aika epätodelliselta, että se tosiaan toteutuu. Samoin on vaikea uskoa sitä, että 21 vuoden odottelun jälkeen näyttää vahvasti siltä, että ensi vuonna romaanini julkaistaan. Peräti kolme kustantajaa on osoittanut sitä kohtaan kiinnostusta, mutta tällä hetkellä neuvottelen enää yhden kanssa. Sen suhteen on hyvät fiilikset. Minut hyväksyttiin myös Suomen tietokirjailijoiden jäseneksi, mikä tarkoittaa, että haen seuraavalle lääketiedekirjalleni apurahaa tässä kuussa.
Ihmiset vakuuttavat, että saan näitä hyviä juttuja "karmalla" (jota ei ehkä tarvitse ajatella spirituaalisena/metafyysisenä konseptina, vaan enemmän niin, että laittaa rattaat pyörimään), niin välillä mietityttää, keräänkö sitä "karmaa" edelleen tarpeeksi vai juutunko vain ihmettelemään omaa muka-erinomaisuuttani. Naiivisti ajattelen, että voin näillä kirjoilla, niin fiktiolla kuin tiedekirjoillakin, muuttaa maailmaa. Että joku kuuntelisi minuakin, eikä vain BB-Irmeliä. Silti ilmassa on vähän "survivor's guiltia" ja syyllisyyttä siitä, että jätän paljon huonommassa jamassa olevia ystäviä Suomeen. Eräs parhaista ystävistäni ei voi lukea juuri tekstiviestiä enempää, ei pysty juuri koskaan puhumaan puhelimessa eikä tietysti voi tulla käymäänkään. Itse tietää hyvin, että mikään ei ole itsestäänselvyys, ei edes se, että aamulla pääsee ylös sängystä.
Toissa viikolla mentiin naimisiin. Jotkut ehkä osasivat odottaa sitä, ollaanhan tässä nyt reilu 10 vuotta kuitenkin oltu yhdessä. Tarvitsi vain vähän potkua pyllylle, että sai sen suhteen edettyä eteenpäin. Vihkiminen oli käräjäoikeudessa pikkusiskoni kahden ystäväpariskunnan läsnäollessa (sieltä tosin ajeltiin pois Just Married -kyltillä varustetulla avoautolla, koska ystävämme tämän järjestivät omalla autollaan), sieltä mentiin Haikon kartanoon syömään ko. seurueen kanssa (paikan kasvisruoka oli kyllä vähän pettymys) ja vanhemmillekin ilmoitettiin tässä vaiheessa, että näin nyt pääsi käymään ja jäätiin sinne Haikkoon yöksi.
Aamulla palattiin bussilla kotiin laittamaan ruokaa ja leipomaan. Kaikki tehtiin itse (osa pikkusiskon avustuksella), paitsi mustikkapiirakat leivotettiin mummilla. Hääkakku oli suklaa-vadelmakakku, jota joku kehui "parhaaksi suklaakakuksi, mitä on koskaan maistunut". Pöydästä löytyi myös toscamuffineita, raparperi-cashewkeksejä, hollantilaista omenakakkua, portugalilaista riisivanukasta, karamellisoitusipulipiirakkaa, vihreitä papuja terijaki, tomaattisalsaa ja tikkuja, joissa oli kaikkea mangosta marinoituihin munakoisoihin. Kaikki sujui loistavasti, ainoastaan muutamien ihmisten poissaolo harmitti. Koko tapahtuma ei jännittänyt juuri ollenkaan. Asioita helpottaa kyllä selvästi se, ettei ota pulttia siitä, jos silkkirusetit ovat väärän värisiä jne (vaikka olisihan se kieltämättä vähän harmittanut, jos ei olisi löytynyt kirahvilautasia tai -vieraskirjaa).
Kuvia (ja pari videota, ml. puheeni onnellisuudesta) löytyy täältä.
P.S. Maailman kauneimmat sanat? "Tahdon." Toiseksi kauneimmat? "-- sopii erinomaisesti kustannusohjelmaamme."