IRC-Galleria

Tänään mä voisin heittää kännykän seinään ja unohtaa koko romun loppuiäkseni.

Musta oikeesti tuntuu tosi usein siltä että mä haluun eroon kännykästä kokonaan. Se aiheuttaa mulle hirveetä ahdistusta koko ajan. Mä vihaan tekstiviestejä. Ihan oikeesti. Tai niitä on tosi kiva saada, mutta mua ahdistaa se että pitäis heti vastata tunnollisesti. Mua turhauttaa kun se viestin kirjotus on niin hidasta, ja turhauttaa kun mun kännykkä on niin paska et se tileää 203938 kertaa päivässä ja kesken viestien kirjotuksen ja sit joudun aina alottaa alusta. Ja jos mä en vastaa muutaman tunnin kuluessa ni sitä viestin lähettäjää luonnollisesti ärsyttää ja mulle tulee paha mieli ku tiiän et oon ihan paska ihminen taas kerran.

Useimmiten mulle käy sillain että alotan kirjottaa viestiä mut kyllästyn puolivälissä ja aattelen et Joo mä jatkan sit vähän myöhemmin mut sit se jää lojumaan sinne luonnoksiin viideks päiväks ennenku tajuun et on ehkä vähän myöhästä nyt enää sitä lähettää ja sit poistan sen.

Enkä mä ees osaa kirjottaa viestejä. Varsinkaan pidempiä jossa oikeesti pitäis keskustella jostain, oli aivoton puheenaihe tai ei. Sellaset vaatii multa jotenki tosi paljon, ja mä en edes tajua että miksi. Ja joskus tuntuu tosi tyhmältä vastata jos huomaan viestin monta tuntia sen lähettämisen jälkeen.

Ja puhelutkin on välillä ahdistavia. Kuka vitun idiootti keksi et pitää olla aina tavoitettavissa? Kenen idea oli et joka vitun kauppareissullaki pitää olla kännykkä mukana ja siihen pitää vastata jos joku soittaa? Ja se että se numero ja/tai nimi näkyy siinä ruudussa ei yhtään helpota. Tulee vaan helpommin ahdistus kun joku sellainen soittaa jonka kanssa ei sillä hetkellä yhtään tekis mieli puhua. Pakkososiaalisuutta! Tai jos töistä soitetaan et Moi pääseks sillon ja sillon töihin, varsinki jos ei oo just siks päiväks mitään oikeita suunnitelmia mut on jo totutellu ajatukseen et sillon on Vapaapäivä eikä tarvis lähtee mihinkään.

Eikä tätä saa nyt käsittää väärin. Kyllä mä tosi usein vastaan ihan tyytyväisenä jos oon kotona ja joku kiva ihminen soittaa, ja toisinaan kaupungillaki on kiva saada seuraa puhelimen kautta. Mut välillä se vaan tuntuu... ylitsepääsemättömältä. Ihanku joku tulis IRL juttelemaan just sillon ku haluu olla yksin. Ja kun mä en osaa ees sanoa et "mä en just nyt halua puhua" ku sit päätyisin vaan keksimään tyhmiä tekosyitä ja sit ihmiset taas vihaa mua.

Ai, ja mainitsinko jo että useimmissa tapauksissa mä v i h a a n soittaa puheluita? Mua jännittää aina jostain syystä ihan kauheesti (no lähimmille kavereille ei jännitä soittaa, mut niitä tapauksia on vaan muutama) ja aina melkeen toivon ettei se toinen vastaiskaan. Mä en tiiä miten puhelu pitäis alottaa luontevasti, ja mä suurinpiirtein suunnittelen koko puhelun tai ainaki sen alotuksen välillä mielessäni tai toisinaan jopa paperille.

Pienempänä mä soittelin kotipuhelimesta Heinille ja Nooralle ihan koko ajan, ja me juteltiin aina tyyliin tunteja, mut... se oli sillon lapsena ku ei tarvinnu aina olla sopimassa jotain tapaamisia ja työvuoroja ja sai vaan jutella randomisti. Ku nykyään oikeestaan suurin osa puheluista on semmosia et soittajalla on jotain oikeeta ASIAA. Musta on ihan järjettömän kivaa puhua puhelimessa kaikista randomeista asioista, samaan tyyliin ku jos tavataan IRL... mut minkä takia mä en sitte tee niin? (no joo Internet.)

TL;DR: Kännykkä on mulle rajattoman huonon omatunnon ja paskan fiiliksen lähde. :DDDDDDDDDDDDDDD

Kun mä en oikeesti tarkota pahaa sillä etten välillä-usein-ikinä vastaa viesteihin.