Hän, jolle soitat kun sinulle tapahtuu jotain jännittävää.
Hän, jonka olkapäätä kaipaat, kun asiat menevät ihan nurinniskoin.
Halaus häneltä, eikä maailma tunnu enää läheskään niin pahalta.
Kun hän on siinä lähettyvillä, on parempi olla.
Kun et saa sitä halausta,
et purettua sydäntäsi,
tyhjennettyä mieltäsi kun sitä tarvitsisit,
tuntuu kaikki taas niin ylivoimaisen vaikealta.
Esiin hiipii ajatus jostain mielesi syövereistä..
Pelko siitä että menetät hänet.
Kun seuraavan kerran tapaat hänet,
näet hänen kasvonsa,
taakka harteillasi kevenee,
synkät ajatuksesi hälvenee
ja tajuat kuinka hassuja olet taas ajatellut.
Vai oletko sittenkään?