IRC-Galleria

90-luvusta on parhaiten jäänyt mieleen ruotsinristeilyt. legendaariset perheen kanssa suoritetut reissut, kun silja linen kromi vielä kiilsi eivätkä kokolattiamatot haisseet läpeensä tupakalle. ruotsi tuntui kaltaiselleni pikkupojalle aidosti ulkomaalta, jossa kaikki tuntui olevan erilaista ja aavistuksen hienompaa kuin kotona hollolan perämetsissä.

noina aikoina suomen ja ruotsin välinen kansantaloudellinen ja – voisiko sanoa - yleissivistyksen ero, olikin suurempi kuin mitä tänä päivänä on. nythän rakkaat naapurukset erottaa enää muodollisuutena toimivasta rajasta, valuutasta ja osin kielestä. nyt meiltäkin löytyy ikeaa, edes jonkin verran makua pukeutua ja taitoa kierrättää.

jep, kierrättää.

muistan, miten eräällä ruotsin reissulla ihmettelin isäni pään pyörittelyä ylihyysäävien paikallisten touhuista. barbaariseen itänaapuriin nähden edistyksellisessä kansankodissa oltiin niin olevinaan, kun banaaninkuoretkin laitettiin pahvien kanssa eri roskikseen.

”ei meillä vaan, helkkari.”

olin tuolloin vielä nassikka, mutta isäni puolihuvittuneena lausumat voimasanat jäivät mieleen. tulihan sitä sitten mietittyä itsekin: monta roskapussia, mitä järkeä?

. . .

tänään kierrättäminen on arkipäivää. jätteen lajittelu järkevästi on peruskauraa mikkelistä sodankylään, itsestäänselvyys jopa turussa. joka huushollista löytyy ainakin seitsemän eri ämpäriä, jonne jätteet lajitellaan.

näin myös meillä kotona, jossa jok’ikinen muovinpala, folionsuikale ja rusina asetetaan kukin omaan lokeroonsa. täysin kelkkansa kääntänyt isäni väsäsi jopa uuden roskiskatoksen, jotta lisääntynyt roskapussiarmeija mahtuu niin kuin kunnon taloudessa kuuluukin. kierrättäminen on nyt meilläkin jees.

omalta osaltani homma tyssäsi kuitenkin seinään viime vuodenvaihteessa. lahden pölyt jäivät vain moottoritielle leijumaan uruttaessani tuhatta ja sataa tänne stadin kruununhakaan, josta onnistuin jollain ihmeellä saalistamaan luukun itselleni.

. . .

päivästä yksi alkaen oli päivänselvää, että tässä idyllisessä mummolähiössä kaikki oli hoidettu viimeisen päälle. niin myös kierrätys, jota taloni sisäpihan jättiläismäinen roskisrykelmä suorastaan karjumalla vaatii. samaan aikaan selvää oli sekin, ettei kämpässäni ollut liikaa tilaa.

ja nyt seuraa puolustuspuheenvuoro: krunikan neliöhinnalla saisi hollolasta kartanon, joten tyydyin ilomielin vain yhteen roskakoriin. tai oikeammin yhteen roskikseen ja yhteen paperinkeräyskassiin. siinä kaikki, mihin 20 neliön yksiöni voi ympäristön nimeen venyä.

alussa omatunto kalvasi. roskia – tai siis sitä yhtä pussillista - viedessä joutui aina vetämään hupun päähän ja toivomaan, etteivät mummot kurki ikkunoista sen hävyttömän nuoren miehen touhujen perään.

jonkin ajan kuluttua yhden roskan sääntöön kuitenkin tottui. huomasin, että elämä oli oikeastaan aika helppoa: leivänmurut, tomaatin kannikka, vanha jogurttipurkki, muovi ja kaljatölkit kaikki samaan.

. . .

keräyspaperi ja roskat. that’s it.

olisihan se nyt naurettavaa, jos edes yrittäisin enempää. joku tehokas, mustaan nahkatakkiin sonnustautunut saksalainen kierrätysihme osaisi varmaan paremmin, mutta itse en aio siihen ralliin lähteä. mitä muka pitäisi tehdä? tilaa ei yksinkertaisesti ole kuin yhdelle pussille! vai pitäisikö amme muuttaa kompostiksi, jonne kippaisin kaiken biojätteen ja nauttisin sitten makeatuoksuisena savuna oman kotipuutarhani tuotoksista. virta päälle.

aion pysyä vastakin lujana, vaikka mummot kuinka narskuttelisivat tekohampaitaan. se on yksi pussi, eikä yhtään enempää. muutenhan alkaisin varmaan saman tien maksaa myös tv-lupaa. älytöntä.

anteeksi isi, anteeksi ruotsi. nuoria kapinallisiakin kaivataan.

:S