IRC-Galleria

luin eilen cornwellin kymmenennen romaanin loppuun. tai oikeastaan viimeinen sivu kääntyi tänään, olihan kello jo viisi aamuyöllä. kirja piti otteessaan loppuun asti, enkä järkyttävistä tummista silmänalusistani huolimatta voinut jättää lukemista mitenkään kesken.

yksi syy opuksen koukuttavuuteen oli sen aiheuttama ikävä pariisia kohtaan. päähenkilö kay ja ylikomisario marino lähtevät tarinassa ranskaan selvittelemään mielipuolisen sarjamurhaajan taustoja, ja cornwell kuvailee tyylilleen uskollisesti käsittämättömän hyvin tapahtumapaikkoja. siellä olemisen tuntu kävi niin vahvaksi, että jossain vaiheessa keskeytin lukemisen ja antautuduin omille muisteluille. laskin kirjan puoleksi tunniksi lattialle, makoilin vaan sängyllä seinälistan maaleja repien, ja ajattelin parin kuukauden takaista aikaa pariisissa.

pidin pariisista ensiaskeleilta saakka. jo junalla kaupunkiin lipuessa ja sen ohi vilistäviä siluetteja katsellessa meni kylmät väreet. päivät ranskan ja monien mielestä koko euroopan pääkaupungissa tekivät itseeni lähtemättömän vaikutuksen.
montmarten käsinkosketeltava tunnelma, sen katutaiteilijat, mukulakivikadut ja kauttaaltaan mustalla raudalla vuoratut koristeelliset parvekkeet. temperamenttiset ihmiset, uskomaton arkkitehtuuri, katukahviloiden hälinä ja kahvin tuoksu. raivoisasti viuhtovat liikennepoliisit, seinen vihertävä pinta ja lukemattomien merkkiliikkeiden törkeät hinnat.

hain jopa äitini hiljattain ostaman paris 2008-kalenterin, ja katselin sen 12 upeaa mustavalkokuvaa. öinen ikävä saattoi myös johtua yliväsymyksestä, mutta yhtä kaikki kaipuu siihen kaupunkiin on kova.

toivottavasti seuraavaksi lukemissani scarpettan tutkimuksissa eksytään johonkin muuhun kaupunkiin, vaikkapa lontooseen. siellä en ole vielä käynytkään.