IRC-Galleria

Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan mitään todella henkilökohtaista muiden luettavaksi. Suoraan sanottuna olo on hyvin kummallinen, ehkä vähän niljakas, aivan kuin työntäisi kakkaa takaisin pyllyyn. Mutta menkööt tämän kerran.


Oikeastaan haluan kertoa kauhusta ja kirjoittamista, mutta huomaan olevani todella kypsä koko aiheelle. Rakastan edelleen sekä kauhua että sen kirjoittamista, mutta turhautuminen on perua aivan muista asioista. Yli neljä ja puolivuotta olen yrittänyt tuoda tätä alaa esille. Suurimman osan työstä olen tehnyt näkymättömissä enkä ole pitänyt asiasta kovin suurta meteliä. Epätoivon hetkillä palaan erään vanhan tarinan sanomaan: ”kun rakennat sen, he tulevat.” Kyseessä oli kertomus baseball-kentästä joka täyttyy vanhojen pelaajien haamuilla ja rakentaja näkee elämänsä ottelun.


Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.
FTF-foorumin tilalle syntyi deathwriters.com joka vetää edelleen porukkaa keskustelemaan kauhusta ja kaikista muistakin aiheista. En todennäköisesti jaksaisi uskoa koko alaan ja sen kiinnostavuuteen, ellei DW:llä kävisi niin hienoa porukkaa. On mukava toivottaa uutta jengiä tervetulleeksi sivustolle ja nähdä, miten he ottavat oman tonttinsa. Joskus kun olen ollut Tohtorin kanssa ryyppäämässä, olen ihmetellyt ääneen, miten helvetissä saamme niin erilaiset persoonat kiinnostumaan koko paikasta. No, se on jäänyt vieläkin jonkinlaiseksi mysteeriksi.


Deathwriters.comista on pakko sanoa, että siellä olen lukenut ehkä parhaimmat kauhutarinat vähään aikaan. Toki tämän sanominen tuo mieleen taas tuon kakkavertauksen, mutta olen tosissani. Suomessa ei kyllä ole julkaistu säännöllisesti kauhua sitten 90-luvun kulta-aikojen, joten täysin realistista kuvaa on vaikea muodostaa. Onneksi DW:n porukka on täynnä todellisia kusipäitä, jotka eivät anna toistensa kirjoittaa huonosti, vaan kritiikki on suloisen ankaraa ja ennen kaikkea rehellistä.


Kaksi asiaa tässä maassa on päin helvettiä. Ensimmäinen on se, että kauhua väheksytään edelleen kirjallisissa piireissä toisarvoisena kirjallisuutena. Toinen on se, että täällä pitäisi olla niin vitun nöyrä, että pystyy pussaamaan omaa pyllyä, vaikka kävelisi otsa maassa. Ensinnäkin, se olisi fyysisesti hyvin epämukavaa ja toiseksi, kuka nyt jaksaa vehdata oman takalistonsa kanssa?
Nöyryys ei siis missään nimessä sovi ihmisille, jotka yrittävät luoda jotain mielenkiintoista tämän maan kauhufriikeille. Muutenkin koko ala saisi uudistua vaatekomerossa runkkaamisesta joksikin isoksi ja mahtavaksi, joka kiinnostaa ja puhuttelee ihmisiä jopa kassajonoissa.


No joo, miksi ihmisen pitäisi olla nöyrä, jos hän tekee jotain mistä hän oikeasti pitää? Kyllä minä ainakin olen ylpeä siitä, että Radio Helsingistä pyydettiin minut mukaan kauhuaiheiseen keskusteluohjelmaan. Kyse ei ole julkisuuskaipuusta, vaikka jokainen kirjoittaja on jollain tavalla narsisti. Kyse on siitä, että joku on pitänyt kirjoituksiani asiantuntevina ja luottaa näkökulmaani. Mutta luterilaisessa Suomessa sellaisesta ei saisi olla ylpeä, ellei samassa yhteydessä ilmoita olevansa jollain tavalla hämillään. Kysynpä vain, kuka helvetti näkisi kuukausien tai vuosien vaivan kirjoittaakseen jotain, mitä ei edes itse ymmärrä?


Kun sain kutsun Finconiin, tajusin että minun piti toimia kauhupaneelin puheenjohtajana. Siis totta kai olin tietoinen siitä ennen paneelia, mutta vasta sunnuntaina tajusin miten suuri juttu se loppujen lopuksi oli. Kyse ei ollut siitä, että pääsimme DW-porukan kanssa puhumaan kauhusta – kyse oli jostain aivan muusta. Silloin tuntui, että meidät ja meidän tekemämme työ oli vihdoin pistetty merkille. Tuntuu jotenkin kummalliselta, että porukka puhuu, ettei Suomessa ole kunnon kauhugenreä. Kyllä sellainen on olemassa, se vain toimii tällä hetkellä rajapinnassa. Helsingin Finconissa meillä oli ensimmäinen tilaisuus kertoa se myös muille.


Finconin paneelissa olin oikeasti hämilläni. En ollut hämilläni sen takia, etten olisi tiennyt mistä puhua. Minua hämmästytti se, että saimme salin täyteen, vaikka naapurihuoneessa oli alan tärkein palkintojenjako. Tohtori oli niin pahassa krapulassa, että se mies melkein pyörtyi siihen pöydälle. Toisaalta, hän oli juuri sijoittunut Novassa neljänneksi novellilla, jonka nimi on Peniskuiskaaja – kyllä minäkin olisin ollut kalpea ja tärissyt.


Paneeli meni lopulta paremmin kuin uskalsin toivoa. Todennäköisesti olemme mukana myös Jyväskylän Finconissa, mikä on helkkarin hieno juttu.
Mutta on kuitenkin pakko todeta, ettei tällaisia asioita tapahtuisi, ellei Deathwriters.comin porukka olisi tehnyt paljon töitä tämän eteen. Ensi vuonna ilmestyy Usvalle kauhunumero, jossa yritän tuoda kauhukulttuuria esille muutamassa artikkelissa. Lisäksi kirjoitan lehdelle pari nasevaa kauhunovellia ja totta kai mukana ovat parhaimmat kirjoittajat DW:ltä.


Kun vielä saisi ne tavalliset kauhun ystävät tietoiseksi sivustostamme ja toiminnastamme, niin eihän tässä olisi mitään syytä epätoivoon. Silti olen ruvennut miettimään, onko tässä hommassa loppujen lopuksi mitään järkeä. Entä jos ihmiset eivät vain kiinnostu enää kauhutarinoista? Mitä jos kustantamoiden vastaanotto jatkuu yhtä nihkeänä kuin tähän asti? Entä jos herään joku päivä päiväunestani ja totean olevani kuusikymppinen kyrpä, joka kirjoittaa edelleen nettiin kauhutarinoita joita kukaan ei lue.
Niin, mitä sitten? Onko sillä oikeastaan edes mitään merkitystä, mitä muut ajattelevat?