IRC-Galleria

Mitä kauhu on?

Kauhu ei genre, vaan tunne. Se ei heijasta ainoastaan pahimpia pelkojamme, vaan luo niihin uusia ulottuvuuksia. Jos ajattelet kauhua metsän keskellä olevaksi lammikoksi, mitä pelkäät näkeväsi katsoessasi veteen? Näetkö verta, suolenpätkiä vai kenties lammen hirviön? Ehkä koet nuo asiat niin lapselliseksi, ettet edes kykene katsomaan. Ehkä näetkin vain omien kasvojesi heijastuman, etkä lainkaan verta. Mutta oletko varma, ettet nähnyt samalla lammen hirviötä?


Monet liittävät kauhugenreen oppimiaan ennakkoluuloja. He näkevät veren, suolenpätkät ja ihmisiä raatelevat monsterit vain väkivallan kautta. Kauhu on sitä juuri sitä, mitä ihminen haluaa nähdä. On sallittua olla ennakkoluuloinen, koska jokainen ihminen pelkää omalla tavallaan. Toiset pelkäävät vaistonvaraisesti lammenpintaan piirtyvää kuvaa. He eivät tiedä, näkevätkö he omat vai jonkun läheisensä kasvot. Mitä jos lammesta kurkistaakin oma pikkusisko, veli tai isä (tai ehkä äitipuoli)?


Joillekin nämä käsitykset muodostavat ylitsepääsemättömän kynnyksen tutustua kauhuun. Toiset suorastaan kammoksuvat koko kauhukulttuuria, eikä sekään ole pois noiden tarinoiden voimasta. Päinvastoin; kauhukulttuuri elää vastustajiensa avustuksella. Aina kun yhteiskunnassa todetaan jokin asia inhottavaksi ja pelkoa herättäväksi seikaksi, kauhukulttuuri uudistuu. Ainoastaan sellaisessa maailmassa, jossa ei tunneta enää mitään ennakkoluuloja tai pelkoja tuntematonta kohtaan, voidaan todeta kauhun mahdollisuudet olemattomaksi. Mutta niin kauan kuin on pelkoa, on myös toivoa hyvistä kauhutarinoista.
H.P. Lovecraftin puhki lainattu sitaatti kuuluu näin: ”Pelko on vanhin ja vahvin ihmiskunnan tuntema tunne.” Lovecraft – kuten arvata saattaa – oli oikeassa. Pelko on kauhukirjallisuuden vahvin liittolainen, ja se on ollut ihmisten sydämissä aikojen alusta asti. Kaikkea mihin voi liittää sanan kauhu, ei löydy samannimiseltä osastolta. Itse asiassa nykypäivän Suomessa ei ole kauhuhyllyjä, vaan kauhutarinat ovat sulautuneet muiden kertomusten joukkoon. Moni ei edes tiedä lukeneensa kauhua ennen kuin heille kertoo totuuden. He kyllä ymmärtävät kirjan herättäneen heissä selittämätöntä pelkoa, mutta jos tarinassa ei ole verta, suolenpätkiä tai hirviöitä, sitä ei osata sisäistää kauhuksi.


Pelkääminen puolestaan on sukupuoleton ja ikäpolveton tunne. Lapsi pelkää vanhempiensa kuolemaa, vaatekomerossa asuvaa mörköä tai ettei pääsekään ensikesänä Linnanmäelle. Aikuinen puolestaan pelkää joko itsensä, puolisonsa tai lapsensa puolesta. Vanhempi ihminen voi pelätä yksinäisyyttä tai sitä että hän jää muuttuvan maailman jalkoihin.
Monet meistä jättävät valot päälle; vähintään vertauskuvallisesti. Emme nukahda ennen kuin joku tarkistanut vuoteen alta, ettei siellä lymyä odottamattomia vieraita. Jopa järkevät aikuiset kykenevät tuntemaan järjettömiä pelkoja.
Sitä ei tietenkään kutsuta pelkäämiseksi, vaan varovaisuudeksi, aivan kuten myöhässä saapunut ihminen selittää lähteneensä ajoissa, vaikka todellisuudessa hän ei ole voinut tehdä sitä, koska on joka tapauksessa myöhässä.


Useimmiten käytännön ”varovaisuudessa” on myös järkeä: pimeän puiston läpi ei kannata kävellä, vieraalle ei tarjota kyytiä, ja ovet pidetään lukittuna. Halusimme tai emme, pelko säätelee jokapäiväistä elämäämme. Kauhutarinan tarkoitus on tarjota samaistumiskohde noille peloille, opettaa meitä suhteuttamaan kokemamme tunteet todellisuuteen, opettaa meitä pelkäämään oikein, tai säikäyttää meiltä yöunet muutamaksi tunniksi. Hyvä kauhutarina on kuin huvipuiston vuoristorata-ajelu: turvavyöstä huolimatta sinulla on aina pieni epäilys pahimmasta, ja kun vaunut nytkähtävät liikkeelle, tiedät, ettet pääse pois kesken matkan. Joudut kirkumaan henkesi pitimiksi aivan kuten kaikki muut, koska se on ainoa tapa pysyä järjissäsi.


(Huom! Teksti julkaistu alunperin deathwriters.com-sivustolla)