IRC-Galleria

Kävelen rappuset ylös ja hymyilen vastaan tuleville ihmisille. On ollut hieno päivä. Kesän ensimmäinen lämmin päivä ja aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Astelen omalla persoonallisella kävelytyylilläni samalla kättä rennosti heiluttaen kohti ovea. Itsevarmasti, mutta varovaisesti avaan oven. Näky johon häkellyn joka kerta: Iso konserttisali on täysin tyhjillään, ketään ei näy missään. Ainoastaan iso musta kiiltävä flyygeli odottaa minua esiintymislavalla. Kävelen luiskan alas ja nousen lavalle. Varovasti istuudun tämän mahtavan flyygelin penkille. Katson vielä kerran tyhjään katsomoon, joka on omalla tavallaan traaginen. Fiilikseni on silti ainutlaatuinen, koska en ole aikaisemmin päässyt soittamaan flyygeliä näin isossa salissa aivan yksin.

Aloitan soittamalla E:n, josta tuleekin nopeasti vanha tuttu pianomelodia mieleen. Biisin nimi on November rain, joka kertoo epätoivoisesta rakkaustarinasta. Intron jälkeen alan hyräillä laulumelodiaa ja se tuokin mieleeni oman elämäni. Tuon vuoristoradan, jossa kaikki menee joka kerralla samalla tavalla. Pystyn eläytymään soittamiseen kokoajan paremmin ja paremmin. Tuntuu, että sormeni lentävät koskettimilla, enkä edes ajattele mitä soitan. Tuo vapauden tunne on mahtava, eikä sitä kovin moni tunne voita.

"Cause nothin' lasts forever. And we both know hearts can change. And it's hard to hold a candle in the cold November rain" Tässä kohdassa ajattelen mielessäni, että oi kun joskus asiat menisi edes näin. En haluaisikaan ikuisuutta ja valtakuntaa. Kyynel vierähtää silmiini, kun mieleeni palaa romanttiset talvi-illat. Myönnän olevani romantikko, mutta ei kai siinä mitään pahaa ole. Vielä viimeiset soinnut: "Everybody needs somebody. You're not the only one" Tiedän, että hetkeni on mennyt. Elämäni vapain 9 minuuttia on mennyt ja minun on palattava omaan arkeeni, jossa erilaisuus on rikos ja kaikki hyvä viedään hetkessä kädestä.

Istun vielä hetken penkillä miettimässä asioita, kunnes nousen ja jään nojamaan flyygelin reunaan. Kuuntelen hiljaisuutta ja nautin olostani. Menee hetki, kunnes kuulen taputusta. Näen katsomon pimeimmässä nurkassa hahmon. Tämä lähtee kävelemään rappusia kohti esiintymislavaa. Edelleenkin on sen verran pimeää, etten erota muuta, kuin pitkät mustat hiukset, jotka varjostavat hänen kasvojansa. Olen ihan hiljaa, jumitun paikoilleni jännityksestä. Sydämmeni hakkaa vain lujemmin, kun tämä tyttö kävelee lähemmäksi. Tytöllä on kädessään punainen ruusu, joka hehkuu lavavalojen loisteessa. Tämä tummaan pukeutunut neito kävelee mitään sanomatta luokseni, suutelee ihanan hellästi ja kietoutuu ympärilleni. Edelleen November rainin soidessa päässäni tyttö kuiskaa korvaani hennolla äänellä: "Tuo oli ihaninta, mitä olen kuullut. Jää tähän vielä hetkeksi."

<3


Hyvää kesälomaa kaikille. Mulla se alkaa tänään..
Lauantaihin asti pidetään hauskaa ja katsotaan sitte uudestaan :P