Hysteria iski lopulta tietenkin, vaikka tilanne olikin niin kaunis kuin sellainen tilanne voi olla.Melkein itkin itseni uneen mutta eihän sitä unta saa.Tuli sitä vähän naureskeltuakin arkisille jutuille, liekö sitten aitoa vai sitä ettei voi näyttää kuinka kovin ihan oikeasti sattuu.Tuntuu tällä hetkellä että ei se voi ikinä kadota, aina se tulee ja pysyy olemaan pään sisällä, suunnaton tuska ja kaipuu.Mutta ehkä pitäisi laittaa toivo muiden sanaan "kyllä se siitä ajan kanssa", epäilen.Ja jos näin onkin niin ikinä se ei kokonaan katoa.
Tämä olotilakin on parempi kuin tyhjyys, sentään tuntee edes jotain.Mutta turtumus hiipii hiljaa, sitten kun sen huomaa sille ei mahda mitään koska ei kuitenkaan ole huomannut..Kokemuksesta tiedän.
Saa nähdä, selviääkö tästä koskaan, vaikka sydämessään tietää tehneensä oikein..
Kuva niiltä ajoilta kun kaikki tuntui vielä olevan mainiosti ja elämäniloa oli kummallakin, "mikään ei meitä kaada"