Kun näin vastarannalla valkoisen vilahduksen,
oli yhä talvi, kinoksittain lunta, järven peitti jää.
Luulin nähneeni näkyjä -
valkoinen vasten valkoista, oliko se muka liike?
Unohdin sen. Silti seuraavan kerran istuessani laiturille hiljaisuutta kuuntelemaan sinä tulit taas.
Sinä näit minut, tiedän sen. Tuijotimme toisiamme hetken
-siniset silmät vastaan männynkaarnanruskeat-
sitten lähdit taas kuin säikkyen, jättäen minut täydelliseen hämmennykseen.
Mitä se oli? Karkasit, ja tunnen sisälläni tyhjiön, jonka jätit. Mitä ihmettä, varastit sydämeni?
Mitä sinä teet etelässä, pohjoisen lapsi? Mitä teet kaukana harvalukuisen heimosi luota? Mitä sinä etsit, tummasilmäinen haltiakansan kasvatti?
Se tunne veti minua kuin kuume janoten ja kaivaten,
joka ilta istuin laiturille odottamaan josko sinut taas saisin nähdä
-pienikin hetki, pieninkin häivähdys olemassaolostasi olisi riittävä.
Nyt jälleen laiturille tullessani
en näe sinua vastarannalla,
mutta sisälläni kaikuu kuin olisit minua kutsunut. Et kertaakaan ole uskaltautunut jään yli, siispä menen itse nyt, en kestä enää.
Etsin kuin unessa. Lumessa seuraan jälkiäsi, tunnen tuoksusi tuulessa. Kuuntelen kaikuvaa kutsua sisälläni, tiedän missä olet.
Ja löysin sinut...
Hämmentyneenä katsot minuun (etkö muka oikeasti tiennyt, että olin tulossa?), ja haluan paeta. Tohdinko muka tahrita valkoisen olemuksesi hulluilla ajatuksillani, miksi sanoisin yhtään mitään? Tummat silmät tuijottavat kysyvästi, minä haluan sittenkin väistää niitä ja juosta niitä karkuun.
Silti - minä kai itse - suutani liikautin
ja siinä se
juoksen karkuun.