Kun heräsin tänä aamuna, kävelin ikkunalle. Surullisena tuijotin ikkunasta ulos. Tänään on viimeinen päivä päällä maan. Aurinko nousee ylös unestaan, sen punaiset ensi säteet maailmaa hyväilee. Mitä teemme täällä tänään?
Lähden kävelemään ulkoilmaan. Aurinko paistaa korkealta, sen säteet kaiken tieltään polttaa. Puut ovat kuolleet, eivät linnutkaan laula enää. Kuiva maa pölisee jalkojeni alla, pöly tunkeutuu kaikkialle. Tunnen kuinka kuuma minun on. Mutta vettä virkistävää en mistään enää saa. Joet, järvet, meret, kaikki kuivuneet on, alla auringon armottoman.
Huomenna kaikki on ohi, onhan tänään viimeinen päivä päällä maan. Huomenna kaikki on ohi, maailmamme tuhoutuu.
Tänään on viimein ilta päällä maan. Taivas hehkuu punaisena kuin kuolemaa enteilen. Myrkkypilvet alkavat vyöryä taivaanrannalle. Alkaa satamaan ja tuulemaan. Myrkkysateita pilvet tuo. Sade tuhoaa loput. Loput minkä äiti maasta on jäljellä.
Miksi me teimme sen? Emmekö pystyneet elämään maailmassa tuhoamatta sitä? Olimmeko me ahneita ja itsekkäitä? Raiskasimmeko äiti maan vain ajatellaaksemme itseämme? Miksi me teimme sen? On kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.