Kävelen tämän pienen kunnan isoimmasta kaupasta kotia kohti. Ihmisiä ei juuri näy, myös aavemaisen vähän autoja on liikkeellä . Missään ei oikein tunnu olevan mitään ja tämä tunne konkretisoituu myös siinä, että silmäni etsivät väkisin hylätyn liikehuoneiston ikkunan. Tämä kylä on kuollut. Liikutan hiljaa nivelistään narskuvia raajojani parisen kymmentä metriä ja nostan katseeni kohti tyhjää valtatietä. Tyhjä muovipussi lentää pohjoistuulessa musiikin tahtiin ja se musiikki on Soikasta kantautuva kokemuksen syvä karaokerintaääni, joka tulkitsee tuhannetta kertaa Irwinin Rentun Ruusua. Joku siellä on, kun tulkinta täyttää tyhjän kylän välillä aivastellen. Tuuli ja omituinen akustiikka kätkee musiikista taustan. Tuon kaiken keskellä saan semmosen tunteen, että vittu mie elän.