Eilen pihanuotiolla ollessani näin kuusiaitaan vilahtavat tumman hahmon. Se oli läpinäkyvä hieman ja erittäin nopea. Se vilahti vielä toisen kerran aivan nuotion vierellä. Kun en oikein saanut sitä syttymään, hahmo kävi jelppimässä. Nuotio paloi iloisen tasaisesti vilahduksen jälkeen. Minä en edes säikähtänyt. En yhtään. Katselin vain hetken kuusiaitaan ja hymyilin sekä kiitin äänettömästi avusta. Hullu. Metsänperän hullu, Kuoppakummun noita, onnellinen pellonreunan emäntä. Nyt täyttymys on saavutettu ja minä tiedän, että tämä on loppuelämäinen kotipaikkani. Vaikka uuden talonkin rakentaisin, tämä se on.