IRC-Galleria

Aamut on päivän hirveintä aikaa. Jopa työttömälle jolla ei ole mitään "pakkoa" mennä mihinkään.

Heti silmäni avattuani muhun iskee tietynlainen ahdistus- siitä, miten kukaan ei kysele mua minnekään tänäänkään. Ja siitä, miten mun on itse keksittävä päivälle jotain sisältöä. Tai että mihin aikaan lähden jonnekin keskustaan- vai lähdenkö ollenkaan. Ja jos en lähde, mitä vittua teen sitten? Roikun koneella ja käyn jollain kävelyllä?

Mä en ymmärrä miten työssäkäyvät kuvittelee että työttömän elämä on jotain rentoa laiskottelua. Tylsistyminen ja väkisin tekemisen keksiminenkin on aivoille kuluttavaa hommaa. Koko ajan saa taistella itsensä kanssa että olis motivaatiota tehdä edes jotain.

Elämässä ei vaan tunnu olevan mitään mieltä. Sitten rupee kelaa että "no, miksi jaksaisin edes keittää kahvit?" Juon mehua. Meen takasin nukkumaan.

Ruuanlaitosta puhumattakaan. Grace Helbigiä siteeraten "cooking is really for people that have their shit together". Niiiin totta.

Toisaalta, kun kokee tällästä väsymystä ja alakuloa työttömyydestä huomaan että pienetkin "sain aikaiseksi!"-olotilat tuottaa enemmän tyydytystä kuin muille. Joka kerta kun lähen salilta onnittelen itseeni. Tai saan puetuksi ja lähdettyä keskustaan.

Ja joo, äärimmäisen stressaava duuni olis ehkä piirunverran hirveempää. On myös olemassa sellasia semistressaavia duuneja joihin kykenisin. Olemassa, muita varten.

Mun päähuomio tosin on opiskelemaan pääsemisessä- saan nykyisin sen verran rahaa että tulen toimeen ja en tiedä mitä edes tekisin sillä ylimääräsellä rahalla jota duunilla saisin. Ahdistais silti ettei ole ammattia, korkeakoulututkintoa tai edes jotain.

Maybe one day....