Miksiköhän tunteiden kontrollointi on niin tajuttoman vaikeeta? Olisi niin "helppoa" syyttää aina vallitsevia olosuhteita, menneitä, muita ihmisiä, yhteiskuntaa, tuuria ja ties mitä.
Ei sillä etteikö ulkopuoliset voimatkin ole mukana sotkemassa elämää mutta loppujenlopuksi aikuinen ihminen päättää itse miten asennoituu ja mitä tuntee; ja kuinka paljon antaa erilaisten tuntemusten hallita omaa elämää. Oli sitten kyseessä erilaiset pelot, ahdistus, masennus, kateus ja monet muut negatiiviset tunteet.
Tai niin sitä luulisi. Tuntuu mahdottomalta hokea itselle positiivisia asioita kuten "älä murehdi" tai "kaikki kääntyy hyväksi" kun nuo todellakin tuntuu vain säälittäviltä yrityksiltä valehdella itselle, aivopestä itsensä uskomaan jotain mikä ei vastaa todellisuutta.
Säälittävää on tosin sekin miten teini-iän ohittanut nainen ei vieläkään ole keksinyt keinoja rauhoitella itseään kun tuntuu että on täysin yksin maailmassa ja nurkan takana odottelee vain sairastuminen ja kuolema- tai totaalinen elämänhallinnan menettäminen (jos sitä on tälläkään hetkellä).
Perusturvallisuus tulisi löytää itsestä. Vain siten voisi olla itse itsensä "vanhempi" ja sitä kautta uskoa omia "hokemiaan"- niitä rauhoittavia lauseita. Nyt niillä ei tunnu olevan painoarvoa.
Olen kuin lapsi joka on eksynyt vanhemmiltaan valtavassa tavaratalossa. Häpeän tätä itsessäni vuosi vuodelta enemmän. Miten voisin itse koskaan olla kenellekään äiti, kun itsekin olen täysin hukassa ja kauhun vallassa kykenemättä hallitsemaan tunteitani?
Tai edes kenenkään seurustelukumppani- en, vaikka ehkä joku yliempaattinen mieshenkilö haluaisikin lähteä minua analysoimaan ja auttamaan. En suostuisi siihen.
Eikä sellaista miestä voi oikeasti kunnioittaa.