IRC-Galleria

Kun on pitkään forever alone-mentaliteetilla (ja statuksella) sitä väkisinkin vääristyy käsitys suhteista ja "suhteettomuudesta".

Ajattelee, että saadakseen parisuhteen (ja pitääkseen sen) pitäisi olla aivan helvetin mielenkiintoinen, upea, ihana, tasapainoinen ja omata kyvyn keskustella aiheesta kuin aiheesta.

Toisaalta taas näkee ihmisiä joista ajattelisi että "tuo ei helpolla ketään löydä syystä x" ja näillä ihmisillä voi yllättäen ollakin kumppani- ja tasokas sellainen. Ehkä ollut jo pitkään.

Miksiköhän mä pidän muita ihmisiä hirvittävän vaativina? Jotenkin automaattisesti ajattelen että on aina vakuuteltava olevansa "riittävä", niinkuin jokainen mies olisi kaikki tai ei mitään-asenteella liikenteessä:

Täydellinen kumppani tai sinkkuus.

Minneköhän sellanen ihminen hakee opiskelemaan jota ei satu kiinnostamaan mikään.

Tai mun tapauksessa kun kiinnostuksenkohteet on niin randomeita ettei niistä opiskelupaikkaa keksi.

Vituttaa.

Miksen mä jaksa edes istua kirjan kanssa? Huokailen. Ahdistaa. Selailen kirjaa. Vaihdan asentoa. Niskaa jumittaa. Katson kelloa. Katson kännykkää. Haen kahvia. Luen samaa lausetta toistamiseen. Väsyttää. Tuijotan ulos.

"Vielä 10 sivua jos lukis.."

Missään ei ole mitään järkeä. Miksi mun on opittava tämä. Eikö "kunnon kansalaiseksi" eli ei-syrjäytyneeksi luuseriksi voisi vähemmällä päästä?

Tunnen joka solulla miten vanhenen joka helvetin päivä. Ajelehdin. Tiedän heittäväni tämän kirjan helvettiin viimeistään viikon päästä. Huudan pääni sisällä.

Haluan kapinoida. Vittu, jos eivät minua ota kouluun sisään niin olkoot ilman. Maksakoon KELA mun elämiseni kuolemaan saakka.

Mutta ei. Mä ansaitsen olla kuten muut. Haluan olla hyödyksi. En halua lojua kotona. Haluan tavata ihmisiä. Haluan ajatella. Haluan inspiroitua. Haluan kokea onnistumisen elämyksiä.

HALUAN SAADA RAHAA.

Haluan matkustaa. Haluan puhua englantia. Haluan New Yorkiin shoppailemaan.

En halua asua vuokralla. En halua mennä katsomaan tilisaldoani ahdistuneena- onko sittenkään enää se viiskymppiä tilillä.

Vittu. Viiskymppiä. Se ei ole mitään. Numeronakin niin pieni.

Minne menen ja mitä teen. Työkkäriin, sossuun, kelaan... pääsykokeisiin ja pian hylkykirjeet tipahtaa luukusta. "Olet varasijalla 17."

Kannatti käydä lukio.

Olisi pitänyt panostaa siihen matikkaan.

Krooninen masennus on omituinen juttu. Jos itse olisin "ei-masentunut" ja masentunut ihminen kysyisi multa syytä tehdä asioita ja nousta sängystä ylös joka aamu, en välttämättä keksisi lopulta yhtään mitään sanottavaa. Asioita siis pitempään pohdittuani.

Emmekö kuitenkin tee asioita jotka tuntuvat hyviltä tai saavat meidät edes kohtuullisen ajan kuluttua voimaan paremmin? "Joo". Mutta entäpä jos masennus+ahdistus on niin voimakkaina mukana jokapäiväisessä elämässä, ettei mitkään juoksulenkit, jumpat, leffassa käymiset tms. tuo helpotusta oloon vaan ehkäpä jopa päinvastoin uuvuttaa ennestäänkin elämään väsynyttä ihmistä?

Ehkäpä ahdistus ja masennus jopa pahenee. Tulee suorituspaineita. Asioista tulee pakkopullaa. Huono omatunto iskee aina kun oli suunnitelmana tehdä jotain ja ei masennuksen takia jaksakaan. Ihmiset pettyy siinä sivussa. Huolestuvat kun sanotkin että "ei, tänään ahdistaa niin paljon että en lähde minnekään".

Mäkin oon puskenut itseäni liikkeelle jo monta vuotta. Tavannut ihmisiä. Ajatellut, että jos mä vaan lähden sinne salille ja luen vaikka jotain sivistävää, syön vitamiineja ja liikun ihmisten ilmoilla mä huomaan jossain vaiheessa olevani taas kunnossa. Että tulis sellanen olo että kaikki vaivannäköni johti lopulta onnellisuuteen ja vapauteen ahdistuksesta.

Enää en siihen usko. Olen tajunnut konkreettisesti ettei muutamat himassamakoilupäivät lisää masennusta tai ahdistusta- eikä myöskään se että "vaan lähtee ja tekee jotain" auta mua mitenkään. Kuitenkin kaipaan aina takaisin neljän seinän sisälle jo parin tunnin päästä. Miksi? Enpä tiedä. Uuvun ja ahdistaa. Tulee tunne että haluaa olla yksin.

Kaikesta tulee muutenkin mulle yhtä suorittamista. En pysty elämään hetkessä. En nauttimaan mistään.

Mikään ei ole mulle itseisarvo- suoritan koko elämääni. Mietin ikääni ja ajattelen että "pitäisi olla jo sitä tai tätä"- sitten tavoittelen niitä asioita ahdistukseni takia.

Kohta takaisin sänkyyn makoilemaan.

Mä olen jonkinasteinen tunnesyöjä.

Syön herkkuja tai muuta paskaa ihan liikaa kun oon todella stressaantunut.

En sillä hetkellä saa ruuasta mitään "orgastisia tuntemuksia" vaan se on eräänlaista sijaistoimintaa samalla tavalla kuten esim. kynsien pureskelu on joillekin.

Yhtäkkiä sitä vaan huomaa tunkeneensa naamaansa 8 suklaakeksiä samalla kun mietti mitä helvettiä tästä elämästä enää tulee ja miten perseestä menneisyyskin on ollut. Tai jotain muuta mikä sillä hetkellä ahdistaa ja painaa.

Toisaalta, treenaankin keinona helpottaa stressiä. En silti kait kehity tarpeeksi koska mussa elää se saatanan "pullahiiri" joka stressaantuu ajatuksestakin että pitäisi laskea kaloreita ja vahtia syömisiä.

En pysty suhtautumaan syömiseen rennosti. En treenaamiseenkaan. Jos otan tavoitteeksi että "syön terveellisesti" mun elämä ja ajatukset pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä mitä suuhuni pistän.

Sekään ei ole enää tervettä.

Mun pahin ongelma on tää ahdistuneisuus joka pitäis saada kuriin. Suorittamisesta olis päästävä pois.

Yhtä kierrettä kaikki.

Stressaan--->syön pullaa/keksejä--->koen ahdistusta siitä että söin--->keskityn pelkästään syömisen vahtaamiseen--->stressaannun--->murenen stressin alla--->syön pullaa/keksejä.

Mä en ole koskaan tajunnut tota "ole vaan oma itsesi"-kehotusta. Entäpä jos valtaosa muista ihmisistä feikkaa sosiaalisissa tilanteissa saadakseen hyväksyntää ja "olemalla oma itsesi" sä kuulut siihen muutamaan prosenttiin jotka on tarpeeksi tyhmiä noudattamaan tota kirjaimellisesti (ja jotka eivät saa osakseen sitten minkäänlaista hyväksyntää..)?

Kuinka paljon lohduttaa ajatella torjutuksi/hylätyksi tulemisen hetkellä että "ainakin mä olin oma itseni"?

Niin, olit oma itsesi. Etkä kelvannut sellaisenaan.

Mitäs nyt sitten. Saat olla aitona itsenäsi, yksin.

Jos satut ihmissuhteen vielä löytämään voit pohtia haluatko ottaa riskin ja "olla taas oma itsesi" vaiko opetella ulkoa toisen ihmisen mieltymykset ja mukauttaa itsesi vastaamaan näitä toiveita ja odotuksia.

Olemalla oma itsesi ja tulemalla torjutuksi, koet taas ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Todennäköisesti haluat kuolla.

Olemalla "kuin joku muu" ja tulemalla silti torjutuksi, SINUA ei varsinaisesti ole torjuttu vaan se tekaistu versio sinusta.

Syy ei ole sinussa ihmisenä vaan kyvyssäsi lukea toista.

Ehkä et osaa näytellä erilaista ihmistä uskottavasti.

Ehkä et ole oppinut tarpeeksi toisen ihmisen sisäisestä maailmasta.


Valheessa eläminen on tietysti niin raastavaa ja moraalitonta. Pitää saada olla oma itsensä. Vain 100% aitona ihminen voi hengittää ja kokea olevansa rakastettu. Toiselle saattaa ehkä tokaistakin että "tälläinen mä olen, ota tai jätä".

Mutta ehkäpä se toinen toivookin sulta teeskentelyä. Sellaisia valkoisia valheita.

Ehkä toisen huomioimista on tuoda pienellä liioittelulla esille omat tunteet, vaikket olisikaan siinä täysin oma itsesi.

Omana itsenäni minäkin olisin tyly, tylsä ja hiljainen. Lapsenomainen, laiska, saamaton ja itsekäs. Voisinko ylimielisesti odottaa kenenkään hyväksyvän minut sellaisena kuin olen? En voisi. Ja koska en halua olla yksin olen korkeintaan 70% siitä mitä oikeasti olen.

Loput on pientä parantelua. Ehostusta. Samalla tavalla kuin meikkaan tai käyn kampaajalla.

Mua sitten vituttaa käyttää rahaa ruokaan.

Ensinnäkin, ruoka on ihan vitun kallista. Koskaan saa ostettua näillä "tuloilla" itselle mitään kivaa kun aina puuttuu jotain ja taas sinne kauppaan- ja aina siellä menee vähintään semmonen 15e.

En osaa ostaa "viikoksi eteenpäin"- korkeintaan kahdelle päivälle. Itse kun joudun kauppakassini kantamaankin niin eipä kädetkään riittäisi.

Ruokaa heitän roskiin vain harvoin, joten kaikki tulee kuitenkin syötyä.

Mulle ruoka on muutenkin lähinnä polttoainetta; syön kun on nälkä. Syön, kun tuntuu että vointi on huono ja verensokerit alhaalla. Haluan vain tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet, proteiinit ja hiilihydraatit.

Mua ei kiinnosta ruuanlaitto; en jaksa kaupassa miettiä kovin pitkään "mitä tänään söisi".

En etsi syömisestä myöskään nautintoa.

Käyn ulkona syömässä ehkä kerran kuukaudessa; siitä ei niin vitutakaan maksaa koska ainakin "tulee lähdettyä jonnekin"- kuuluu osaksi sitä ettei ole kotona homehtumassa ja tuijottelemassa seiniä.

Joskus tekis mieli pitää sellasia paastopäiviä- ihan jo siksi että sais niillä rahoilla käytyä vaikka hieronnassa tai ostettua jonkin kosmetiikkatuotteen. Tai vaikka uudet farkut. Eikä varmaan henkikään lähtisi...

..Rosa Meriläisen kolumnista..

Hissikatse on tehokas. Mies antaa silmiensä liukua naisen vartaloa pitkin. Kulmakarvat ehkä hiukan kohollaan, arvioiden. Riippumatta siitä, onko loppuarvio myönteinen vai kielteinen, nainen on nähnyt miten hänet on riisuttu, pilkottu ja tuomittu.

Useimmiten arvioinnin kohteeksi joutuvat nuoret kaunottaret. Edes sinkkubaarissa se ei olisi onnistunut flirttiyritys, vaan moukkamaista käytöstä. Kokoustilanteissa, toimistoissa, lounaspalavereissa – se on yksiselitteisen halveeraavaa. Naisen ulkonäön mittailu ei kuulu tilanteisiin, joissa tasaveroiset ammatti-ihmiset kohtaavat.

Se on tekniikka, jolla nainen saadaan kiusaantumaan. Se on menetelmä, jolla nainen tehdään tietoiseksi omasta normista poikkeavasta sukupuolestaan. Se on keino, jolla naisesta tehdään objekti ja esine.

Voi jeesus.. Mua ei ole ainakaan miesten katseet haitanneet ikinä. Pikemminkin olisin halunnut huomiota enemmän kuin mitä sain- mieluiten niitä oikeita "iskuyrityksiäkin" enkä vain arkoja vilkuiluita tai jotain muuta epämääräsiä.

Jos miehinen huomio kiusaannuttaa, pukeudu säkkiin.

http://www.hs.fi/elama/Miesten+himokkaat+katseet+loukkaavat/a1370913793311?ref=tf_iHSvauvaboksi-aihe&jako=76b89956a3745180ec0e296d24d4f01b

Oonpa sitten syrjäytymässä yhteiskunnasta kokonaan pois. Kysymys ei ole laiskuudesta eikä tyhmyydestä- ei, en myöskään ole narkkari tai alkoholisti. Oon vaan sekä kiinnostuksenkohteiden, soveltuvuuden että taitojen puolesta väliinputoaja- mä en sovi mihinkään muottiin eikä mulle ole olemassa sitä sopivaa juttua.

Mä en ole käytännön ihminen. En osaa tehdä käsilläni mitään. Enkä edes halua. Ruoka-aineallergioiden vuoksi esim. kokiksi on turha haaveillakaan. Kärsin niin niska- kuin alaselkäkivuista ja näin ollen kovin fyysinen työ pahentaisi vaan noita kiputiloja. Onpa lätkästy fibromyalgiadiagnoosikin.

En ole asiakaspalveluhenkinen enkä sosiaalinen. Kestohymyily ei ole mun juttu. En todellakaan "tule toimeen kaikkien kanssa".

En ole matemaattinen.

En halua edes "juosta rahan perässä"- pyrkyri-ihmiset ärsyttää. En ole kiinnostunut lukemaan tylsää, puisevaa tekstiä joka tappaa kaiken luovan ajattelun ja vaatii nussimaan pilkkua. Vaikka lukisinkin, listatut pykälät, termit, vuosiluvut, nimet jne. ei todellakaan jää mun mieleen.

Käyn kuntosalilla mutten ole liikunnallisesti lahjakas.

Tykkään sen sijaan pohtia niitä "syntyjä syviä". Kirjoittaa luovia tekstejä. Tarkkailla ihmisiä. Löytää asioille syvempiä merkityksiä. En silti näe itseäni lukemassa filosofiaa yliopistossa- mahdollisuus edes päästä sinne on kohtalaisen pieni ja työllistyminen askarruttaa.

Sen lisäksi, mä haluaisin nimenomaan tuottaa itse jotain luovaa kuin lukea filosofien ajatuksia ja vain "opetella niitä ulkoa". Enkä mä opi jos en voi yhdistää niitä asioita johonkin kokemaani- "hauki on kala"-tyyppinen oppiminen ei ole mua varten.

Tuntuu, että mä haen aina vaan hakuammunta-asenteella eri paikkoihin ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhteistä tekijää. Esim. tänä vuonna hakenut niin matkailu- kuin farmanomilinjalle. Hylkyinä takaisin. Tosin, kumpikaan ei alana ole just mun näköinen jotenka on vaan parempi ettei mua ole valittu.

Lukiossa pärjäsin hyvin, samoin peruskoulussa. Ensimmäisestäkin jo niin saatanan kauan aikaa että suunnilleen kaikki unohtunut- englannin kieltä lukuunottamatta.

Tossa taannoin jouduin kuuntelemaan The Rasmuksen kappaleen "Stranger" salilla treenatessani. Sanat menee näin:

I can't believe that it's over
I lost this one
Tonight I'll run free
I wish I had someone to guide me
And pull me up
'cause the lights can't find... me

Stranger... Take me home

I wish I had already found you
I've wasted time
My mind had grown black
You'll safe my life
You brought my faith back

Stranger... Take me home
Stranger

And I will love you
Only for tonight
I don't know you
But it's all right
Let me show you heaven

Stranger, take me home


Romantisoidaanko tässä nyt baarista haetut panot? Olenko irtosuhteisiin kriittisesti ja moralisoivasti suhtautuneena ollutkin kaikenaikaa väärässä? Eläimellisen irstailun, toisten ihmisten esineellistämisen, narsismin, hyväksikäytön, itsetuhoisen riskikäyttäymisen sijaan baaripanot ovatkin vain yksinäisen ihmisen "kaipuuta toisen luo", "yhden yön rakkautta", peräti toisen ihmisen pelastamista murheen syövereistä? Sielujen kohtaaminen enkelikuoron säestyksellä?

Ahdistaa olla tällänen syvällisten asioiden vatvoja. Useimmat tuntuu miettivän lähinnä arkipäiväisiä asioita- ja jaksaa jopa puhuakin niistä. Mun on vaikea edes esittää kiinnostunutta kun samaan aikaan mielessä pyörii "miten minusta tuli minä"-tyyppiset ajatukset. Mä en tiedä sopivaa diagnoosiakaan tälle mun ns. ongelmalle. Oon kyllä yrittänyt etsiä. Kysellyt psykiatrilta. Tehnyt testejä. En ees oikeestaan osaa sanoa onko ongelma mussa vai muissa- onko kenties sittenkin nää mun silmissä "pinnallisemmat" ihmiset niitä jotka on löytäneet sen oikean tavan olla ihminen ja elää. Että ne olis jotenkin tervehenkisempiä.

Miten sitä itse kiinnostuis tavallisista asioista? Onko mut "tuomittu" tuntemaan itseni ulkopuoliseksi ja jotenkin radikaalisti poikkeavaksi koko loppuelämäni ajan?

Mä oon jotenkin lukittuna pääni sisällä tarkkailemassa tuntemuksiani, katsoen itseäni "ulkopäin" kun oon tekemisissä muiden kanssa. Koko ajan tuntien oloni naurettavaksi. Sellaseksi joka yrittää kovasti olla ihminen mutta on about koko ajan epäonnistumassa...

Ja musta tuntuu että sanat jää jotenkin kurkkuun. Pelkään aloittavani lauseet hassulla äänenpainolla, puhuvani liian kovaa tai hiljaa.

Muut ihmiset ei joudu tollasia miettimään- kaikki tapahtuu automaattisesti. Haluaisin hautautua sängyn pohjalle enkä enää nousta.

Mielummin mietiskelen hiljaa itsekseni "syntyjä syviä" kuin yritän mitään sosiaalisessa mielessä. Liian raskasta. Mutta tässäpä piileekin se mun elämäni sudenkuoppa. Tai niin mun pitäisi kait ajatella.

Enkä tiedä miten voisin muuttua. Tuskin mä ikinä tulenkaan muuttumaan- oon kuitenkin melkein 25-vuotias.

Tämäkin teksti kuulostaa ihan kömpeloltä. Ei voi mitään.