Näen jo tulevaisuuteni. Kaikki kuolee ympäriltä. En tapaa ketään. Sinkkuna. Lapsi pitäisi saada. Kurjaahan se on, yksinäinen vanhuus.
Sitten ehdottelenkin miehille diiliä. Ei tarvitse maksaa lapsesta mitään mutta alulle pitäisi saada.
Mikäs siinä. Ei mua ahdista ajatus moisesta. Parempi sekin kuin loppuelämä etsiä ja etsiä sopivaa kumppania kun kello tikittää ja jatkuva vastatuuli. Tai päätyä yhteen miehen kanssa joka ei oikeasti mua edes kiinnosta (ja mies kokee samoin).
En tiedä minkä asettaisin aikarajaksi. Ehkä viimeistään 27-vuotiaana?