sinkkuudesta aiheutuva yksinäisyys vaiko tunne siitä että sinkkuuteni ei ole valinta.
Uskon, että olisin huomattavasti vähemmän "perseeseen ammuttu karhu" sinkkuna jos miehet osoittaisivat mulla olevan jonkinlaista markkina-arvoa. Kuulostaa hehkeeltä liittää tollanen sana itseensä. Mutta tottahan se.
Jos ajattelisin, että voisin koska tahansa ottaa rakkauden vastaan mutta "mielummin nyt elelen vapaana ja tutustun tässä itseeni" minulla olisi jonkinlainen sisäinen rauha.. parempi itsetunto. Tunne, että minä hallitsen omaa elämääni eikä tuuri/jumala(t)/karma/kohtalo tms.
Miksipä silloin olisi kateellinen pariskunnillekaan kun tiedostaisi että ottajia olisi itsellekin?
Jossain vaiheessa sitä sekoaa.
Ei enää itsekään tiedä haluaako edes ketään vai ainoastaan osoittaa itselle ja muille että "kyllä minäkin kelpaan". Siitä lähtökohdasta on vähän hankala parisuhdetta edes rakentaa.
Ja entä jos muut ei oikeastaan välitä vittuakaan siitä vaikka itsellä olisi "maailman halutuin mies"? Ensin häpeää sinkkuuttaan ja kykenemättömyyttään saada ketään mutta sitten kun saa, ihmisiä kiinnostaa ehkä se pari päivää ja sen jälkeen kukaan ei edes muista että sulla joskus oli vaikeuksia löytää joku.
