IRC-Galleria

Elämässä on vaihtoehtoina mm.

a) hankkia ura ja omistautua sille
b) ripustautua mieheen ja omistautua parisuhteelle
c) matkustella
d) hankkia lapsia ja keskittyä niihin
e) olla lahjakas harrastuksessa ja tehdä lähinnä vain sitä

Olen itse joku vaihtoehto f).

Vaihtoehto g) vois olla se itsemurha.

Totuus on kuitenkin ettei sekään ole niin helppoa kuin luulis. Kaiteet on liian korkeita. Ei ole tarpeeksi nappeja lääkekaapissa.

Elämäni on vahinko. Munasolu kohtasi siittiön ja äiti ei raaskinnut aborttiakaan tehdä.

Suunniteltu vahinko.

On se ihanaa miten oon kaikkien vaihtoehtojen edessä ja samalla niitä ei oikeastaan edes ole.

Se on silmänlumetta- sen ajattelemisen pitäisi herättää toiveikkuutta.

Vaihtoehtojen vastapainoksi kun on 1 000 000 tapaa miten ne kaikki menee vituiksi.

Nainen joka moittii miehiä on feministi.
Se on joko tai.
Joko rakastan naisia henkeen ja vereen ja vihaan miehiä...
...tai pidän miehistä ja naisista.

Eri tavalla, mutta yhtä paljon.

On olemassa myös niitä, joilla on oikeasti jotain sanottavaa.
Kokemuksiensa pohjalta.

Myös niitä, jotka on ihmisvihaajia.

Sukupuolella ei silloin ole niin väliä.

Ajatella..

Mieheni

On jämäkkä ritari
Rohkea ja maskuliini
Intohimoinen ja primitiivinen

Sillä on matala ääni ja bedroom eyes
Hyvä ryhti ja varmat askeleet

Kuuntelee ja huolehtii
Jättää rauhaan oikeana hetkenä
Seisoo lujana vierelläni
Puolustaa ja tukee

Mielikuvaseurustelu on varsin hauskaa.

Viime yönä sen päätin
lopetan kaiken ammatillisen yrittämisen

Keneen yritän tehdä vaikutuksen?
käykää te muut koulut ja painakaa duunia

Miksi stressaisin?
miksi menisin jonnekin minne en halua?

KELA is a gift from God.

Miten se olikaan...

Älä avaudu.

Älä sulkeudu.

Avoimuus on kunnioitettavaa.

Sulkeutunut ihminen ei saa ystäviä.

Avaudun.

People walk away and never look back.

Mutta kukaan ei tiedäkään että tunnetasolla minusta ei saa mitään irti.

Se kaikki on verbaalista.

Eräs nainen sanoi minulle kerran
"Tää elämä on pakko elää"

Vaivuin sängyn pohjalle viikoksi ihan vain kapinoidakseni
Pidättelin hengitystä ja toivoin kuolemaa

Kun vihdoin nousin ylös odotti tiskit ja roskat

Ei lisättävää.

Sinä kuuntelet hengitystäni
haluat tietää syyn jokaiselle huokaisulleni

Ehkä koska olen nainen sen on merkittävä jotain
syvää tyytymättömyyttä mieheen
tai
suurta ekstaasia

Koitan selittää että olen aina ollut tälläinen
Tiedän ettet usko

Vaikea varmaan ymmärtää että kaikki ei liity sinuun.

Tuijotan sinua kaukaa
en osaa määritellä tunnetta
hermostunut väreily kehossani
epämääräisenä
vaeltavana

Kurkkuni on kuiva
käteni kylmät

Yritän olla halvaantumatta tähän paikkaan

Niin kiusallista
olen tässä niin alasti vaikka talvitakissa

Sinä tiedät että tarvitsen sinua
olen yhtä tarvitsevuutta koko ihminen

Toivottavasti et koskaan saa tietää.

Mikähän siinä on et kaikenlainen kilpaileminen tuntuu ajatuksena niin saatanan vastenmieliseltä?

Koulussa niitä hirveimpiä hetkiä oli kun piti pareittain juosta kilpaa. Tai oli niitä kuntotestauksia ja katsottiin mihin sijoittuu suhteessa muihin.

Vihasin kaikkia joukkuelajejakin. Tuntui jotenkin hullunkuriselta muiden kilpailuhenkisyys- "Siis, onko teille oikeesti jotain merkitystä voitetaanko me noi vai ei kun meiät ylipäätään on pakotettu pelaamaan tätä älytöntä koripalloa?!"

Ja tämä "aikuisuus"...

Jos mä haen jonnekin oikeustieteelliseen mun aivoissa virittyy samanlainen tunne kuin koululiikunnassa.

"Tämä on kilpailu. On luettava enemmän, paremmin, käytettävä tehokkaampia tapoja painaa mieleen kuin muut. Sadat muutkin yrittää ja kaikki ei pääse."

Samalla näen sieluni silmin motivoituneen ihmismassan. Kenties ihmisiä jotka uskovat täysillä mahdollisuuksiinsa. Ihmisiä, joille 10 tuntia lukemista päivässä on ihan "normaalia".

Tiivistettynä- pystyn keskittymään omaan juttuun ja "vitut muista" niin kauan kuin kilpailu on kohtuullinen ja mahdollisuus päästä sisään on 30-40 prosentin luokkaa.

Koitan tässä sanoa itselleni että "kyllä mä tähän pystyn!", rupeen sit täyskahjoksi ja luen, luen, luen... kirjoitan.. kertaan... luen..

Ja samalla, tuntien itseni mä tiedän että.... mä jollain tasolla vaivun kuitenkin johonkin fantasiamaailmaani. Ja kahta kauheemmin mitä stressaantuneempi olen. Siirrän lukemista. Tulee sellanen olo että luovutettava.

Menen kokeeseen vittuuntuneena. En tajua mitään. Lähden sieltä pois harkiten samalla vakavasti itsemurhaa.

"Seuraavana vuonna sitten!" Ja miten olisin silloin erilainen? Ja mitä teen taas vuoden?

Taas lisää selittelyä kaikille siitä "miksi en ole missään". Tuntuu ihan vitun kornilta edes kertoa yrittävänsä vielä uudestaan.

Tiedän täsmälleen mitä ihmiset ajattelee.

"No miksi se oikeustiede? Kiinnostaako se ees sua?" Ja heti perään typeriä vaihtoehtoja joita oon taatusti itsekin miettinyt ja todennut että EI.

Asia kuitenkin on niin että sä JOKO OLET OIKIKSESSA tai SÄ ET OLE. Siinä ei paljon selittelyt auta.

Tulee sellanen olo kuin urheilijoille joilta tivataan epäonnistuneen suorituksen jälkeen että mikä meni vikaan. Ihan sama mitä sanot, kuulostaa tekosyyltä- ts. oot kykenemätön myöntämään olevasi ainoastaan vaan paska.

Minä kadehdin lapsia
notkeita kehoja jotka ovat kuin itsestään

Aikuisuus
sitä kun kuolonkankeus asettuu jo hiljalleen kehoon
kipusignaaleja aivoihin
"kohta kuolet, herranjumala!"

Kai se on niin seksikästä olla puolikuollut
maata sängyssä kun pää on yhtä tyynyn kanssa

Adrenaliinin avulla ylös.

Kofeiinin avulla ulos.

Enkä muuta haluaisi kuin hellään syleilyyn.