IRC-Galleria

Onkohan toi mikroaaltouunin jatkuva käyttäminen oikeesti turvallista? Tai jatkuva kännykkä korvalla kulkeminen?

Oltiinkohan me terveempiä kun ruoka valmistettiin uunissa tai hellalla vähän nykystä useemmin.

Ja oli se lankapuhelin eikä mitään tietokoneita mokkuloineen.

Outoa on esim se miten mä tiedän onko TV päällä vai ei vaikka siitä ei kuuluis pihahdustakaan (enkä näkisi sitä, heh heh..)

Kerran kun sain tekstarin mun silmissä välähti. Silmäni olivat vielä kiinni. Ja kännykästä ei todellakaan kuulunut mitään ääntä.

Herään myös joskus tekstareihin ilman että siinä on ees se värinä päällä. Kännykässä siis. Pelkkää sattumaa? I don't think so.

Voiskohan joku selittää mulle mitä se on ja miksi se on aina, poikkeuksetta, niin kauhea asia?

Tottakai jokainen meistä haluaa huomiota. Kukahan poustais yhtään kuvaa tai blogikirjoitusta jos ei haluaisi että se saa jotain huomiota- että ihmiset reagois tavalla tai toisella?

Ja mielummin tietysti jotain positiivista koska kukapa niitä haukkuja mielellään lukee. Tai jotain vittuilua.

Ehkä se on sitä suomalaisuutta että itseä ei sais tuoda millään muotoa esiin. Tai jos tuo, samalla pyydeltävä nöyrästi anteeksi ja vakuuteltava ettei halua huomiota tai kehuja.

Jos ei pyytele anteeksi, ihmiset kokee omaksi oikeudekseen sanoa ihan mitä tahansa. "Itsepä julkisesti kirjoittelet/otat tollasia kuvia jne."

Huomio pitäis tulla aina vahingossa.

"Oii, kunhan tein omaa juttua ja vahingossa mut huomattiin. Hui kamala. Älkää vaan luulko et ajattelen itestäni mitään..."



(YEAH, CAUSE IT ALWAYS HAS TO BE ONE OR THE OTHER)

Väsyttääkö teitä muita elämä koskaan niin kokonaisvaltaisesti et haluisitte nukkua vaikka vuoden putkeen? Musta tuntuu just siltä.

Mitä mä oikeesti edes menettäisin? Koneella roikkumista ja välillä jotain liikuntaa. Kummastakaan en ole oikeesti nauttinut enää aikoihin.

Ketä edes kiinnostaisi mun nukkuminen? Niin, eipä ketään. Ehkä aluksi vois olla vähän ihmeissään mut lopulta siirtyis elämässään eteenpäin ja toteais et "no, toivottavasti näkee ainakin hyviä unia".

Mitä elämä edes on jos ei siitä nauti? Jääkö tälläsestä tylsänolosesta pyörityksestä ees mitään muistijälkiä aivoihin? Enhän mä edes muista mitä tapahtui vaikka tasan vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten.

Elämästä puuttuu kaikki etapit.

Semmosta. Meen nyt nukkuu.

Mä oon kateellinen miespuolisille homoseksuaaleille. En tiedä mistä johtuu mut monet niistä on täydellisiä vastakohtia mun omalle persoonalle. Ei tosiaan kaikki, mut monet.

Positiivisia, "tsemppihenkisiä", glitter and glamour... hömppäasioista iloitsevia. Niillä on sellasta rohkeutta olla just sellainen kuin on. Ja vieläpä ne on sosiaalisia ja suvaitsevaisia muita kohtaan.

Tää nyt kuulostaa niin yleistävältä taas mutta minkäs mahtaa. Monet heteromiehet on vaan huomattavasti yrmeempiä. Ja minä naisenakin.

Voi kun osaisinkin iloita pienistä asioista. En tiedä mikä mussa meni vikaan kun musta tuli tällänen... pitäis aina olla suurta rakkaustarinaa tai suuria saavutuksia ja menestystä.. mikään muu ei tunnu miltään tai aiheuttaa lähinnä turhautumista.



P.S. I love gay guys.

Usein tulee miettineeksi miltäköhän planeetalta oon kotoisin. Eihän mitenkään voi olla ettei ihminen koskaan samaistu toiseen ihmiseen. Tunne sellasta yhteyttä.

Musta tuntuu monesti et vaikka puhun suomen kieltä se kuullaan jonain siansaksana. Samoja sanoja käytän mutta viesti menee harvoin perille sellasena kuin olin sen tarkoittanut. VAIKKA mä perustelen tarkemmin kuin moni, moni muu ja yritän käyttää puheessani johdonmukaista logiikkaa.

Päinvastoin tuntuukin et mitä enemmän yrität vältellä väärinkäsityksiä ja olla mahdollisimman selväsanainen sitä huonommin sua ymmärretään. Harvoin esim. sanon yksinkertaistetusti mielipiteeni ja jään hiljaa odottelemaan vastapuolelta jotain.

Sen sijaan mä valmistaudun jo etukäteen kaikkiin kysymyksiin joita se toinen kuitenkin kelaa mielessään. Mä asetun liiaksikin sen toisen asemaan, miettien että "jos mä kuulisin jonkun sanovan näin, hämmentyisinkö.."

Sitten joskus harvoin tulee otettua rennosti ja sanottua asia hieman kryptisesti, jättäen tilaa tulkinnalle. Mitäköhän siitä sitten seuraa. Riitaa ja väittelyä. Tuntitolkulla "minä tulkitsin näin..."- "no mutta minä tarkoitin näin.."

Tästä voi päätellä että tälläsenä alienina ihmisten kanssa kommunikointi on saatanan uuvuttavaa. Ihmiset on rasittavia etsiessään aina piilomerkityksiä toisten puheesta ja koittaessaan seurata niitä tunnetiloja.

Luulenpa, että tätä tapahtuu osittain siksi niin paljon että olen nainen. Mies ajattelee että "jaa-a, onkohan sillä nyt PMS.." tai että "Jaa, se sanoi että ei vaivaa mikään. No varmasti sitten jotain on."

Ihan niinkuin me naiset oltais aina naama norsunvitulla miettien jotain katalaa miesten päänmenoksi.

Mä. Olen. Ihan. Helvetin. Väsynyt.

Women rock.

Äh. Mä en käsitä minkä takia nuoria vihataan tässä yhteiskunnassa.

Työtön nuori- "taatusti päihteiden väärinkäyttäjä, asennevammainen, laiska, hulttio, nuorisorikollinen, kapinallinen.."

Jos nuoria kerääntyy porukkana jonnekin-"mitähän noikin tuolla, jotain vahinkoa tekemässä!"

Vanhukset kuvittelee että "nykynuorilla" on niin helppoa ja letkeetä. Itse 19-vuotiaasta sosiaalitoimessa asioineena voin sanoa että vaatii aika rautaisen henkisen kantin plärätä niitä papereita joka ikinen kuukausi.

Varsinkin, jos on sairasteleva nuori kuten minä- kerääntyy lääke- ja terveydenhuoltomenoja, lippuja ja lappuja.

Ja vielä kaikki mitä mainitsin edellisessä kirjoituksessa; masennukset ja käynnit mielenterveyspuolella rasittaa entisestään.

Työkkäri olettaa että hakee joka kevät ja syksy kolmeen opiskelupaikkaan. Välillä koitin sanoa, ettei kertakaikkiaan OLE mitään tarjolla jonne voisin taidoillani ja terveydentilani puolesta päästä. Kenties olin "ylikoulutettu" kun lukion käynyt- tietyt paikat halus ottaa ihan niitä peruskoulusta päässeitä. Muutenkin.. todella jees mennä teinien joukkoon jos itse yli 20-vuotias.

Kaikista korneinta oli se miten työkkärin omat työntekijät neuvoivat miten kusettaa systeemiä- "laitat haut vaan ja käyt kokeissa piirtämässä kukkasia.." Ihmeteltyäni tuumasivat vaan että "tällästä tää on, syksysin ei oikein ole paljoa tarjolla..."


Mä aidosti säälin nuoria- sellaseen höykytykseen pistetään. Ja aina pitäis "itse pärjätä", omilla jaloilla seistä. Vanhat sukulaiset (mummot, papat) olettaa että susta on tultava vähintään lääkäri.

En omalle isoäidillenikään ole voinut kertoa etten missään ole. Sellanenhan ei tulis kuuloonkaan. Ei ehkä ihan tajuais niitä kaikkia monimutkaisuuksia mitä näissä jutuissa on.

Ehkei kouluun pääse kun hakijoita on niin vitusti. Ehkä oma juttu on vielä hakusessa. Ehkei halua mennä sellaseen kouluun josta valmistuttua ei saa töitä. Otettava opintolainaa. Ja jos keskeytät koulun sulle on tiedossa hirveät rahasotkut. Vaaditaan pätevää selitystä- vähintään lääkärinlausuntoa.

Syyksi ei siis riitä että "ala ei sovellukaan mulle". Tee siinä sitten hätiköity päätös että "haen vaan jonnekin".

Joo-o. Eiköhän tää nyt tullut selväksi.

"Mee hoitoon."

Ei kandee. Ainakaan jos et oikeesti ole niin ahdistunut että teet itsemurhan tänään tai viimeistään huomenna.

Itsekin "kadun" että alunperinkään lähdin tohon pyöritykseen mukaan- tosin kun mut 9-vuotiaana mielenterveystoimistoon raahattiin ei mulla itsellä juuri ollut sananvaltaa. Lapsi kun olin.

Siitä se sitten lähti. Aina uutta ja uutta aikaa annettiin. Lisää ja lisää tutkimuksia. Terapioita. Psykiatreja. Psykologeja.

Mun väsyttäminen aloitettiin. "Tottakai sä jaksat koulut käydä, hankkia ihmissuhteita ja mennä vielä joskus töihinkin kun täällä ramppaat!"

Noh. Mielenterveyspalvelujen lisäksi tulee vielä mukaan kuvioihin Kela, sossu ja työkkäri. Juokset siis neljässä paikassa kuukaudesta toiseen.

Kela vaatii B-lausuntoa psykiatrilta, sosiaalityöntekijä kyselee "oletko käynyt juttelemassa.." ja työkkärin nainen haluaa nähdä lausuntoja etten ole opiskelu- tai työkykyinen.

Ja kun mua tutkitaan, mitään varsinaista diagnoosia ei edes saada aikaiseksi. Päätäni sekoitetaan vaan erilaisilla vaihtoehdoilla jotka sitten kumotaan myöhemmin.

Esim. teininä mulla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä. No DAA, olin teini. Olin masentunut, ahdistunut, turhautunut, yksinäinen. Ei se silti tarkoita että on erityisen epävakaa.

Myöhemminkin kyseistä diagnoosia on yritetty syöttää- kieltäydyin uskomasta. Syystäkin.

"Edellistä edellinen" psykiatri heitteli ilmaan ajatusta pakko-oireisesta häiriöstä. Ei enää puhettakaan persoonallisuushäiriöstä edes mahdollisuutena. Ei tietystikään. Olen seestyneempi kun parikymppinen. What a fucking surprise.

Ihan viimeisin psykiatri ei näe mussa enää mitään vikaa. Oikeastaan en ole edes hirveän masentunut- tai jos olen, ihan elämäntilanteestani käsin.

Anyway, mun pointti on että kaikki tällänen spekulaatio ja JUOKSUTTAMINEN saa viimeistään ihmisen pään ihan sekasin. Ihminen lyödään maahan, väsytetään. Leimataan.

Odotetaan "kuntoutumista" kun on aivan saatanan selvää että se ihminen kuntoutuu vain sillä että se otetaan mukaan yhteiskuntaan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Se on kaikki yhtä kehäpäätelmää ja noidankehää.

Miten noista pääsee koskaan eroon? En tiedä. Ei kait mitenkään.

Jos yhtäkkiä menet psykiatrin puheille ja sanot kaiken olevan nyt hienosti, sua ei taatusti uskota. Päinvastoin. Ajatellaan että "hullu ei tajua olevansa hullu ja nauttii tilastaan"- elikkä:

"Nyt se vasta hullu onkin kun sitä ei ahdista kaikesta huolimatta!"

Tai epäillään että kyseessä on jokin maaninen jakso. Kohta sulle lätkästäänkin kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi.



Just speaking from the heart... take it or leave it.

Vielä tänäänkin joku äijä tulee kertomaan mulle että "hei susta oli tuolla ylilaudassa juttua mutta keskustelut on nyt poistettu..."

Kuinka varteenotettavan vitun tärkeä sivusto tämä "ylilauta" on? Itse en ollut kuullutkaan koko paskasta ennenkuin musta tuli (kiitos erään nuoren kundin jonka nimimerkki jääköön mainitsematta) ansiosta paikan "julkkis".

Muutenkin on ihan sairasta olla joku internetjulkkis IRC-gallerian ansiosta.

Maksakaa edes palkkaa tai jotain. Alkaa tuet kyllästyttää.

Pistäkää vaikka Mcdonaldsin mainokseen niinkuin erään partasuun joka täällä tavaraa jaellut... you know who!