"Mee hoitoon."
Ei kandee. Ainakaan jos et oikeesti ole niin ahdistunut että teet itsemurhan tänään tai viimeistään huomenna.
Itsekin "kadun" että alunperinkään lähdin tohon pyöritykseen mukaan- tosin kun mut 9-vuotiaana mielenterveystoimistoon raahattiin ei mulla itsellä juuri ollut sananvaltaa. Lapsi kun olin.
Siitä se sitten lähti. Aina uutta ja uutta aikaa annettiin. Lisää ja lisää tutkimuksia. Terapioita. Psykiatreja. Psykologeja.
Mun väsyttäminen aloitettiin. "Tottakai sä jaksat koulut käydä, hankkia ihmissuhteita ja mennä vielä joskus töihinkin kun täällä ramppaat!"
Noh. Mielenterveyspalvelujen lisäksi tulee vielä mukaan kuvioihin Kela, sossu ja työkkäri. Juokset siis neljässä paikassa kuukaudesta toiseen.
Kela vaatii B-lausuntoa psykiatrilta, sosiaalityöntekijä kyselee "oletko käynyt juttelemassa.." ja työkkärin nainen haluaa nähdä lausuntoja etten ole opiskelu- tai työkykyinen.
Ja kun mua tutkitaan, mitään varsinaista diagnoosia ei edes saada aikaiseksi. Päätäni sekoitetaan vaan erilaisilla vaihtoehdoilla jotka sitten kumotaan myöhemmin.
Esim. teininä mulla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä. No DAA, olin teini. Olin masentunut, ahdistunut, turhautunut, yksinäinen. Ei se silti tarkoita että on erityisen epävakaa.
Myöhemminkin kyseistä diagnoosia on yritetty syöttää- kieltäydyin uskomasta. Syystäkin.
"Edellistä edellinen" psykiatri heitteli ilmaan ajatusta pakko-oireisesta häiriöstä. Ei enää puhettakaan persoonallisuushäiriöstä edes mahdollisuutena. Ei tietystikään. Olen seestyneempi kun parikymppinen. What a fucking surprise.
Ihan viimeisin psykiatri ei näe mussa enää mitään vikaa. Oikeastaan en ole edes hirveän masentunut- tai jos olen, ihan elämäntilanteestani käsin.
Anyway, mun pointti on että kaikki tällänen spekulaatio ja JUOKSUTTAMINEN saa viimeistään ihmisen pään ihan sekasin. Ihminen lyödään maahan, väsytetään. Leimataan.
Odotetaan "kuntoutumista" kun on aivan saatanan selvää että se ihminen kuntoutuu vain sillä että se otetaan mukaan yhteiskuntaan täysivaltaiseksi jäseneksi.
Se on kaikki yhtä kehäpäätelmää ja noidankehää.
Miten noista pääsee koskaan eroon? En tiedä. Ei kait mitenkään.
Jos yhtäkkiä menet psykiatrin puheille ja sanot kaiken olevan nyt hienosti, sua ei taatusti uskota. Päinvastoin. Ajatellaan että "hullu ei tajua olevansa hullu ja nauttii tilastaan"- elikkä:
"Nyt se vasta hullu onkin kun sitä ei ahdista kaikesta huolimatta!"
Tai epäillään että kyseessä on jokin maaninen jakso. Kohta sulle lätkästäänkin kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi.
Just speaking from the heart... take it or leave it.